Teatteri
Arvio: Laulujoutsen
Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Mustanoja; lavastussuunnittelu: Anne Karttunen; pukusuunnittelu: Noora Salmi; musiikki: Juuso Voltti; valosuunnittelu: Max Wickström; äänisuunnittelu: Maura Korhonen; videosuunnittelu: Rasmus Vuori; naamioinnin suunnittelu: Kaija Heijari; tarpeiston suunnittelu ja toteutus: Sanna Sucksdorff; 3D-animointi: Hanna Lehtinen; taiteellinen vastaava: Leea Klemola; rooleissa: Milka Ahlroth, Sanna Hietala, Paul Holländer, Niklas Häggblom, Miko Kivinen, Matti Leino, Petri Manninen, Volter Putro, Antti L. J. Pääkkönen, Nora Raikamo, Marja Salo ja Sonja Silvander-Valo.
Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.4.2024. Yhteistuotanto Aurinkoteatterin kanssa.
Toviin ei ole ollut niin voimakasta tarvetta poistua salista kesken esityksen kuin Kansallisteatterin Laulujoutsenesta. Näytelmän alaotsikko on sattuvasti Katastrofiballadi, joka jo kertoo aika paljon sen tyylistä.
Esitystä onkin lähdettävä ehkä purkamaan siitä, miksi se määrittelee itsensä. Ilmaiseksi jaettavan käsiohjelman sivulla viisi kerrotaan seuraavaa: ”Laulujoutsen on teatteriesitys, jonka tyylilaji on koulunäytelmä, ja joka hyödyntää maagisen realismin keinoja.”
Maagisella realismilla tarkoitetaan kirjallisuudessa kerronnan tekniikkaa, jossa realistiseen kuvaukseen on yhdistetty unenomaisia tai surrealistisia piirteitä. Se siis itsessään yhdistää kaksi toisilleen vastakkaista seikkaa.
Sen sijaan ”koulunäytelmä” ei mielestäni ole tyylilaji ensinkään. Kielitoimiston sanakirjan mukaan se merkitsee ”koululaisten esitettäväksi tarkoitettua näytelmää”, mutta sinänsä näytelmän tyylilaji voisi kaiketi olla mikä hyvänsä. ”Koulunäytelmän” olisi myös käytävä ilmi muualtakin kuin jostain 36-sivuisen käsiohjelman uumenista ihan näytelmän tekstin tasolla. Sen sijaan useammassa kohdassa neljännen seinän läpi oikein teroitetaan sitä, että nyt todellakin ollaan Kansallisteatterin suurella näyttämöllä.
Vaikuttaakin siltä, että tyylilaji on kehitetty jälkikäteen paikkaamaan sitä tosiseikkaa, ettei nyt päästy ihan sinne minne haluttiin. Samalla se tulee väittäneeksi, että koulunäytelmät ovat yleisöään aliarvioivaa roskaa, mikä on ehdottomasti loukkaus kaikkia koululaisia kohtaan.
Vastaavia vastuuvapauslausekkeita on ripoteltu esitykseen muutenkin: ”Nyt joutuu kriitikkokin toteamaan, että Kansallisteatterissa nähtiin Aurinkoteatterilta täysosuma”, lausuu eräs näytelmän ”Aurinkoteatterin” jäsenistä (osapuilleen) ammuttuaan tykillä kohteeseen. Esityksessä myös piereskellään paljon.
Puvustus- ja maskeerausestetiikkansa esitys lainaa onnistuneesti Mauri Kunnaksen historiallisista koiraversioinneista, mutta valitettavasti tyyli ei toteudu kauttaaltaan. Sinänsä hienot videoprojisoinnit tuntuvat olevan kuin eri teoksesta.
”Laulujoutsen käsittelee talouden, erityisesti valtiontalouden, suhdetta ihmisarvoon”, kirjoittaa näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Juha Mustanoja käsiohjelman ensimmäisessä virkkeessä. Tässä yrityksessä Laulujoutsen epäonnistuu.
Osuvampia huomioita talouden ja ihmisyyden törmäyksistä on tehty vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa, John Steinbeckin Vihan hedelmissä tai Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Yhdestoista hetki -näytelmässä, joka on nähty samaisella näyttämöllä vuonna 2019. Viimeksi mainitun karikatyyreihin perustuva tyyli tosin lytätään (nimettömäksi jäävän kirjoittajan suulla) käsiohjelman jo edellämainitulla sivulla viisi.
Laulujoutsenen tapahtumat sen sijaan sijoittuvat 1600-luvun alkupuolen maisemiin tavalla, joka ei kerro oikein mitään mistään. Näytelmä käynnistyy balladille tyypillisesti yllättävällä tapahtumalla, kun kuningas Kustaa II Aadolf saapuu Turkuun ihastelemaan köyhien teloituksia. Seuraavana leikkauslistalla ovat taiteilijat, mutta ”Aurinkoteatterin” artistit pääsevätkin livohkaan Suomen Joutsenen avulla, ja heistä tulee merirosvoja.
Näytelmän tekemät huomiot taloudesta ovat halpahintaisia anakronistisia heittoja, jotka on löydetty todennäköisesti joko lukion yhteiskuntaopin kirjasta tai Kansan Uutisten koulumnista, jossa mainitaan mm. Adam Smithin ”näkymätön käsi”. Esitys jää kellumaan allegoriselle tasolle, jossa erilaisten talousjärjestelmien läpikäyminen unohtuu yleisen sekoilun alle.
Monet näytelmän havainnoista eivät sitä paitsi edes koske taloutta tai sen kummemmin ihmisarvoa vaan nykytaidetta ja taiteilijuutta. Vitseissä on rinkirunkkailun makua, ja luulen että sellaista arvostavat katsojat olivat paikalla lähinnä ensi-illassa.
Ilmeisesti ohjaaja Mustanojan taiteellisia valintoja ovat olleet myös jättää näyttelijöiden asemoinnit ja siirtymät hiomattomiksi sekä laittaa heidät puhumaan pääosin rääkymällä. Suuren näyttämön syvyys jää tyystin hyödyntämättä, ellei siksi lasketa takanäyttämön sakeana leijailevaa matalasavupilveä.
Poikkeuksellisen laadukasta esityksessä on sen sijaan musiikki. Siitä on annettava kiitosta säveltäjä Juuso Voltille, laulunopetuksesta ja taustalaulusta vastanneelle Mari Kätkälle sekä tietysti laulaville ja soittaville esiintyjille. Viimeinen laulu soi niin hienosti, että melkein tulen antaneeksi anteeksi osan esityksen heikkoudesta.
Mutta olemme me Mustanojan kanssa jostain samaa mieltäkin. Kansallisteatterin verkkosivuilla on nähtävillä Mustanojan teosesittelyvideo, jossa häneltä kysytään, kenelle hän esitystä suosittelisi. Hupaisaan tyyliinsä Mustanoja vastaa: ”Mä en suosittele tätä kenellekään.”
Minä puolestani suosittelen miettimään, onko sellaisen teoksen paikka Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Minun kantani on, että ei missään nimessä, ja se lienee ollutkin tekijöiden keskeinen vitsi – että tällaistakin paskaa täällä voidaan todellakin tehdä.
Teatterin Kummitus 