Avainsana: teatteri

Sota yhtä naista kaipaa

Sota yhtä naista kaipaa

Teatteri

Arvio: Jeanne

Käsikirjoitus ja ohjaus: Aapo Stavén; musiikki: Mariina Niittymäki; rooleissa: Saara Östman, Marika Spencer, Sonja Kangastalo, Lukas Peurala, Ossi Välimäki, Heidi Haiko, Juha Östman, Oscar El Husseini, Aila Nikunen ja Ari Väänänen.

Rata-ryhmä Pulsan aseman kesäteaterissa 6.7.2018

 

Rata-ryhmän Jeanne kertoo tarinan vain 19-vuotiaaksi eläneestä ja satavuotisen sodan sankariksi nostetusta Jeanne d’Arcista. Ensi- ja toiskuulemalta hieman kulmakarvoja nostattava kesäteatterinäytelmän päähenkilö tunnetaan uskonnollisista näyistään, joissa arkkienkeli Mikael (Lukas Peurala) ja muut pyhät kumppanit (Sonja Kangastalo ja Marika Spencer) väittävät, että juuri Jeannen (Saara Östman) on syytä pelastaa Ranska tuholta. Lievästi skitsofreniaan viittaava oirehdinta johti sankaritekojen jälkeen noituussyytöksiin ja oikeusmurhaan, mutta sittemmin hänet on kohotettu katolisen kirkon pyhimykseksi.

Tätä virkettä lukiessasi olen salakavalasti rikkonut välissämme olevan neljännen seinän, ja koska vahinko on jo tapahtunut, jatkan vielä parin lauseen verran. Reiluuden nimissä sinun on tässä tekstissä pidemmälle edetessäsi hyvä tiedostaa, että tunnen (tai ainakin haluan kokea tuntevani) useampia henkilöitä Jeannen ydintyöryhmästä. Täydellinen puolueettomuus alkaa lappeenrantalaisella teatteritantereella näyttää mahdottomalta, mutta ehkäpä se ei pitkällä tähtäimellä ole tarkoituksenmukaistakaan. Jeanne edustaa monessa suhteessa sellaista teatteria, jonka puolesta minäkin liputan. Seuraavien kappaleiden aikana tulen kehumaan näytelmää, mutta väitän, että se johtuu aivan muista seikoista kuin tutuista naamoista lavalla.

Sivistävyys. Aapo Stavénin ensimmäinen pitkä käsikirjoitus Jeanne pohjaa vakaasti faktoihin ja kertoo kronologisesti (luojan kiitos) etenevän tarinan, joskin ajassa loikitaan välillä jopa uskaliaan massiivisia hyppyjä eteenpäin. Juonen syy-seuraussuhteista saa helposti kiinni, sillä puolentoista tunnin mittaiseen näytelmään on jätetty vain oleellinen hyvän draaman ohjesääntöjen mukaisesti. Kuten usein taideteoksissa, taustat tunteva saa teoksesta eri asioita irti, mutta se ei tälläkään kertaa ole edellytys. Ennen näytelmän katsomista muistin Jeanne d’arcista vain hataria yksityiskohtia ja vuosisadan lähes oikein. Näytelmä kertoo tarvittavat tiedot itsekin.

Jeanne Rata-ryhmä
Inkvisitio kuulustelee Jeannea. Kuva: Minna Mänttäri

Yhteisöllisyys. Kun takana on ryhmän tuki, heittäytyminen on helppoa ja palkitsevaa. Se myös tuo tekemiseen rentoutta ja prosessiin luovuutta. Jeannessa päähenkilöstä ei ole epäselvyyksiä, mutta myös lukuisille sivuhenkilöille myönnetty tila on miellyttävän lavea. Tekemistä on kaikilla näyttelijöillä aivan riittämiin, kukaan ei nouse liiaksi tapetille eikä näyttämöllä tarvitse olla yksin. Kaikki ovat myös menneet esiintyjinä eteenpäin.

Itseironia. Kun teatteria tehdään yleisölle – kuten monasti on tapana – siihen on suhtauduttava vakavasti. Liika leukojen kiristely ei kuitenkaan vie asioita loputtoman pitkälle, ja Jeannenkin suola on läpi näytelmän jatkuva itseironinen vire. Kun tietty kynnys on ylitetty, ei ole enää mikään ongelma pukea kuninkaalle räikeitä sukkahousuja, sotilaille Juhla Mokka -haarniskoja tai paisuttaa laulua täytetavuilla.

Metaforisuus. Pulsan aseman kesäteatterin näyttämönä toimivien hiekkarinteen ja olemassaolevien rakennusten ei voi hyvällä tahdollakaan katsoa edustavan teatteritilan tyypillistä mallia. Ympäristöstä on moneksi, ja kun mikään ei liiaksi yritä jäljitellä todellisuutta, kaikki muukin on helpompi sulattaa. Toki teatteri on lähtökohtaisesti asioiden väittämistä joksikin muuksi kuin mitä ne ovat, mutta pelkistäminen ja rosoisuus antaa onnistuessaan mielikuvitukselle ihmeen paljon tilaa.

Jeanne Rata-ryhmä Oscar
Kuva: Minna Mänttäri

Kohtauksettomuus. Kun näytelmän aikarakenne toimii, sitä ei tarvitse ajatella. Jeannenkin tapauksessa ymmärsin vasta jälkeenpäin, että eteenpäin vyöryminen tapahtui täysin huomaamatta. Näytelmät rakentuvat kohtauksista, ja sinänsä on sama, kutsutaanko rytmiltään ja miljööltään toisistaan poikkeavia juonen jaksoja kohtauksiksi vai vaikkapa hetkiksi. Olennaisempaa on, miten nämä jaksot toimivat yhdessä ja kuinka ne liittyvät toisiinsa. Henkilökohtaisesti katson vinoon toteutuksia, joissa kohtausten välissä lähes kirjaimellisesti lyödään kädet yhteen, sammutetaan valot, tehdään hätäinen roudaus ja tampataan jaloilla toiseen paikkaan, eikä sellaista tarvitse Jeannessa kestää.

Mariina Niittymäen sävellykset ja erityisesti sanoitukset eivät kysele, onko jokin musiikillinen tyylivalinta liian suoraviivainen, sillä kaikki menee uskottavasti läpi ja toimii. Jeannessa ei totutusti ole erillistä bändiä, joka joutoajat kököttäisi nurkassaan kaivelemassa nenää ja muita aukkojaan, vaan musiikki ponnahtaa esiin yllättävillä kokoonpanoilla näyttelijöiden itsensä soittamana ja laulamana. Se ei varsinaisesti ole seikka, joka tekisi esityksestä yksiselitteisesti paremman tai huonomman, mutta nostaa toki arvostuspeukalon ylös ja on yksi mielenkiintoa ylläpitävä elementti lisää suuressa kokonaisuudessa.

Rata-ryhmän ajama kesäteatterikäsitys on kesäteatteria vain siksi, että sitä esitetään kesällä, ja se on kovin virkistävää. Kysymykseen ”mitäs sitten” Jeanne ei yritä esittää vastausta ja näytelmän loppu saattaakin yllättää yllätyksettömyydellään; tiedä sitten, mitä muuta se olisi kaivannut. Perinteisen palikkamallin mukaan kyse on tragediasta, mutta läpi näytelmän kulkeva kepeys ei päästä tunnelmaa liian raskaaksi. Kontrasti hauskuuden ja vakavuuden välillä on toki silmiinpistävä, mutta tasapaino niiden välillä on oikein toimiva.

Mainokset
Nauru tekee kesäteatteriesityksen

Nauru tekee kesäteatteriesityksen

Teatteri

Arvio: Kaunis Veera

Ohjaus: Sari Siikander; koreografia: Mikko Ahti; lavalla: Sofia Arasola, Mikko Rantaniva, Konsta Reuter, Sinikka Sokka, Jussi Lampi, Panu Vauhkonen, Sanna Kemppainen ja Juhani Loukola sekä Sami Helenius, Jutta Helenius, Sanna Salama, Helinä Kareinen ja Elias Husgafvel

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 28.6.2018.

 

Lappeenrannan kesäteatterin puupenkkien tikut hivelevät takapuolta ja kesäteatterisää silmiä, kun alkamaisillaan on UIT:n kesäteatteripläjäys Kaunis Veera. Viime vuoden hupsuttelun jälkeen odotukset ovat maltillisemmat, mutta varteenotettava tekijätiimi kiinnostelee kyllä.

Näytelmän Veera (Sofia Arasola) on mustalaisperheeseen hoivissa varttunut tyttö, joka päätyy Prinsessa Armaada -paatille – aivan oikein – kahvinkeittäjäksi. Juonessa on ripaus farssin aineksia, sillä eri tahojen ristiriitaiset odotukset Veeran avioitumisen kohteen suhteen muodostavat näytelmän keskeisen ajatuksen.

Kaunis Veera ei ole taidetta isolla T:llä, vaikka ison rahan sen näkemisestä saakin pulittaa. Toisaalta kyse on ammattimaisesta tuotoksesta, jota säestää yhdeksänhenkinen orkesteri Jean S. Ammattimaisuus tuo esitykselle turvaa, sillä ilman napakkaa koreografiaa, hiottuja tanssinumeroita ja ammattinäyttelijöiden varmuutta koko komeus voisi olla heikoissa kantimissa. Bändi on kenties esityksen suurimpia voimavaroja, sillä kokoonpanosta irtoaa ytyä. Tosin musiikkinumeroiden määrä varsinkin alkupuolella on niin ylenpalttinen, että se on jo huvittavaa.

sofia_arasola_-_veera_konsta_reuter_-_rikhard
Veeralla (Sofia Arasola) ja Rikhardilla (Konsta Reuter) on herkkiä hetkiä.

Esityksen musiikillinen kaanon muotoutuu vanhemmista lurituksista, nykypäivän suomipop-hiteistä ja ilmeisesti tarkoitusta varten tuotetuista tilannebiiseistä, jotka toimivatkin parhaiten. Ne eivät keskeytä juonen kuljetusta niin pahasti kuin suurin osa muista lauluista, joilla on tapana muuttua enemmän tai vähemmän tanssinumeroiksi. Tanssi on kyllä kohtuullisen särmää katseltavaa, ja varsinkin hetket, jolloin sekä lavalla että laivan kannella tanssitaan täsmällisesti samaa koreografiaa, ovat kauniita.

Kauniin Veeran tarina perustelee itsensä tärkeillä teemoilla kuten erilaisuuden hyväksymisellä, mutta poliittista korrektiutta vaativien on turha lähteä suotta närkästymään. Mustalaisuudella ja romaneihin liitetyillä ennakkoluuloilla revitellään ahkerasti, ja jokainen voi itse määritellä, missä henkilökohtainen raja hyvän ja huonon maun välillä kulkee. Romanipariskunnan (Sinikka Sokka ja Jussi lampi) huumori perustuu sarjakuvamaiseen ajatukseen, että työntekoa vältellään kaikin keinoin ja lukemaan opettelu on pahe. Pelkästään hauskaa, koko kahden tunnin ajan, eikö totta? Noh, Lampi nyt huvittaa jo ihan saapastelullaankin.

Typerimpiä ohjauksen ongelmia on se, että katsojan on äärimmäisen vaikeaa päätellä, mihin tapahtumat kulloinkin sijoittuvat. Suuren kontin ympärille rakennetun laivan alaosa on lastattu muusikoilla, ja yläpuolinen tila on vain muutamia neliömetrejä. Ainakin minä ajattelin, että laiva pysyy satamassa tai että se käy välillä jossain, mutta jos käsikirjoitukseen on jotain tapahtumapaikkoja merkitty, ne eivät ilmene näytelmässä juuri millään tavalla.

Kesäteatterin hupailutyylilajia perustellaan sanomalla ”no nää nyt on tämmösiä”. Miksi ne on tämmösiä? Yleisesti vallitsevan käsityksen mukaan ihmiset haluavat tulla kesäteatteriin viihtymään, mutta viihtyvätkö he siellä? En sano, että olisin tympääntynyt katsomossa – ehei naurahtelin kyllä useitakin kertoja, ja kesäteatterissa nauru on ilmeisesti tunnevaikutusta oleellisempi onnistumisen mittari.

Linnoituksen kesäteatterilla ei ole monopoliasemaa Lappeenrannan kesäteatterikentällä, vaikka sillä onkin lähialueen parhaat puitteet ulkoesitysten tuottamiselle alkaen kiinteästä ja katetusta katsomosta ja näyttämöstä. Siksi sillä voisi kuvitella olevan kannettavanaan myös suurin taiteellinen vastuu teatteritaiteen ylläpitämisestä Lappeenrannassa kesäaikaan. Ensi kesänä paikan tuotanoyhtiöksi vaihtuu Polarartistit oy, joka tänäkin kesänä on UIT:n yhteistyökumppani. Jäämme odottamaan.

 

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla.)

Loukku löysällä jousella

Loukku löysällä jousella

 

Teatteri

Arvio: Hiirenloukku

Käsikirjoitus: Agatha Christie; suomennos: Seppo Loponen; ohjaus: Iiris Rannio; skenografia: Tiina Hauta-aho; valot: Timo Hämäläinen; äänet: Tomi Aronen, Olli-Pekka-Pyysing: rooleissa: Anna-Kaisa Makkonen Seppo Kaisanlahti, Jussi Virkki, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Aija Pahkala, Eero Rannio ja Samuli Punkka sekä Jussi Johnsson

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 21.4.2018

 

Agatha Christien Hiirenloukku on murhamysteeri, ja kuten määritelmä jo hienovaraisesti vihjaa, näytelmä keskittyy murhan ympärillä vellovaan mysteeriin. Monkswellin täysihoitola on ensimmäistä päivää auki, eikä bisneskukka jää odottamaan loistoon puhkeamistaan, sillä talo on alusta asti täyteen varattu. Parahultaisesti taivaalta pölähtää kaikkien aikojen lumituprutus, jonka seurauksena liikenne on poikki, eivätkä puhelinyhteydet toimi. Lontoossa tapahtuneen murhan jäljet johtavat täysihoitolaan, ja paikalle suksii etsivä Trotter osoittelemaan epäilevällä sormellaan itse kutakin.

Yksi kerrallaan sisään ripotelluilla henkilöillä ei toki ole kellään silminnähden aivan steriilejä jauhoja säkissään, ja sekös pistää katsojan kohottelemaan kulmiaan ja vakuuttumaan aina uudelleen eri henkilön syyllisyydestä. Kiusaus on saattanut hyvinkin olla tehdä hahmoista karikatyyrisempiä, mutta onneksi siihen ei ole Iiris Rannion ohjauksessa lähdetty, sillä valtaosaan henkilöistä on yllättävän helppo uskoa.

Käsikirjoitus on kunnioitettavasti laadittu. Murhaajan äkkääminen pääsee yllättämään, luojan kiitos, sillä muuten näytelmä olisi jossain määrin epäonnistunut. Arvuuttelun lisäksi juuri muuta annettavaa teoksella ei sitten olekaan, mutta se taitaa olla dekkareissa aika yleisesti hyväksytty piirre.

Lajityypin luonteen vuoksi en tunne ainakaan vielä polttavaa tarvetta sännätä näkemään murhapohdintoja toiseen otteeseen. Draaman kaarta noudatetaan tarkasti, mutta tässä tapauksessa joku (en minä) voisi kuvata loppuhäivytysvaihetta jopa pikku lässähdykseksi. Ihmissuhteet toki alkavat rakoilla, kun kaikki epäilevät toisiaan, mutta sitä ei liiaksi korosteta.

Dialogin imulle täytyi tapahtua jotain alkuesittelyjen jälkeen, sillä huomasin piirteleväni mielessäni diagonaalisia viivoja edessäni istuvien ihmisten takaraivojen välille. Se on ikävää, sillä energia ja jännite ovat tärkeässä roolissa, vaikkei kyseessä olisikaan venäläinen klassikko. Hahmoilla on näytelmässä minuuttienkin pituisia ”aktiivisen istumisen” ajanjaksoja, eli heillä ei ole repliikkejä vaan he seuraavat tapahtumia hiljaa sivusta. Sellainen intensiivinen nakottaminen on epäilemättä vaikeaa.

Hiirenloukku Samuli punkka Jussi Virkki
Etsivä Trotterilla (Samuli Punkka) on ammattitaitoa murhan jos toisenkin setvimiseen. Kuva: mie itte

Kaupunginteatterin kuluneen kauden kävijä tuskin osaa olla yhdistämättä Hiirenloukun lavastusta Puhtaana käteen -farssin kulisseihin. Molemmat näytelmistä tapahtuvat käytännössä kokonaan yhdessä tilassa, jonka sivuseinät on levitetty auki. Läsnä ovat myös ovet, portaat ja huoneen takaosan hieman korkeampi lattiataso.

Värimaailma on toki vaihtunut asiaankuuluvaan, tummanruskeaan tammijäljitelmään, ja brittiruutuun puetut henkilöhahmot istuvat maisemaan vallan mallikkaasti. Lavastushan ajaa ilman muuta asiansa, mutta oliko tämä nyt aika helppo ratkaisu? Tai ainakin rohkeammalla valosuunnittelulla hyytävyyttä olisi saattanut saada vielä korostettua.

Ensimmäisen puoliajan keskellä esirippu sulkeutuu yllättäen ilmaisemaan vuorokauden vaihtumisen. En tiedä, onko kyse siitä, että plarissa lukee ”väliverho” tai jotain muuta vastaavaa, eikä tilalle ole viitsitty keksiä mitään muuta. Oli se tyylilajivalinta tai ei, minusta siirtymässä ei ole mitään tyylikästä, ja olin jo hämmentyneenä valmistelemassa itseäni ennenaikaiselle väliajalle. Pikkuisena yksityiskohtana: Herra Paravicinin (Eero Rannio) laukku, jossa on ”kaikki mitä hän tarvitsee”, jää viettämään esiripun pituista yötään oleskeluhuoneen takan viereen, mutta ehkäpä Paravicini ei vain vaihda vaatteitaan.

Rikosnäytelmät eivät ainakaan täällä Lappeenrannan näyttämöillä ole mitään perusapetta, vaikka enemmin tai myöhemmin joku markkinointiparru epäilemättä keksii, että niitähän pitää tällaisessa Mukavien rikosten kaupungissa esittää pelkästään. Tirskahtelun ja jännittelyn kombinaatio onkin parhaimmillaan toimiva, mutta en silti Hiirenloukun perusteella koe, että tämä olisi alku minun ja dekkarinäytelmien väliselle rakkaussuhteelle.

 

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Elintärkeä ja vaarallinen

Elintärkeä ja vaarallinen

Teatteri

Essee: Lokki

Käsikirjoitus: Anton Tšehov; ohjaus: Marjo-Riikka Mäkelä; valosuunnittelu: Timo Hämäläinen; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; projisointisuunnittelu: Jussi Virkki; näyttämöllä: Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Petja Pulkkinen, Matias Kontula

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.2.2018

 

Kuinka mukavaa olisi vain ilmaista itseään, ryhtyä kirjailijaksi tai näyttelijäksi ilman pelkoa kriittisestä tarkkailusta!  Menestyäkseen tarvitaan kuitenkin muita ihmisiä, jotka luovat arvostuskehän. Pienet sanat ja teot voivat vaikuttaa arvaamattomasti tekijään, joka on antanut teokselleen kaikkensa ja yrittää seistä sen takana. Epävarmaa yksilöä ei tarvitse huojuttaa paljoakaan, kun hän jo alkaa tuntea itsensä kömpelöksi, ujoksi ja tarpeettomaksi.

Anton Tšehovin Lokin henkilöt ovat päällisin puolin samankaltaisia. Ihmiset huhuilevat rakkauksiensa perään, mutta vastakaiku on niin kovin tiukassa. He näkevät vain yhden suunnan, eivätkä lopulta pääse oikein minnekään. Nina (Vilma Putro) haikailee menestyksen perään, mutta menestynyt kirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnsson) väittää ettei edes koe saavuttaneensa mitään kovin suurta. Kaikkien pyrkimykset ovat kuitenkin ihmismäisiä, siis erilaisia, ja siksi näytelmä tarjoaa mahdollisuuden löytää itsensä näyttämöltä. Itse näen itseni välillä  Trigorinissa, joka puhuu pitkään kuvatessaan julkisuutta sellaisena kuin hän sen kokee: ”Kun kehutaan, tuntuu hyvältä, ja kun moititaan, harmittaa pari päivää”.

Kun teos on vain omissa käsissä, se tuntuu hienoimmalta, kauneimmalta ja parhaalta, mitä annettavissa on. Mutta heti kun se luovutetaan ulkopuolisen arvioivan monokkelin alle, asioita alkaa peilata heidän kauttaan, ja nerokkaat ilmaisut flyygelinmuotoisista pilvistä alkavat tuntua naurettavilta. Trigorin sanoo pelänneensä yleisöä ja ajatelleensa, että yleisö vihaa hänen näytelmäänsä. Ajatus on hirvittävä, mutta valitettavan tuttu. Kirjoituksen luettuaan, näytelmän nähtyään tai sävellyksen kuultuaan ihmiset nyökyttelevät hyväksyvästi, sanovat ”ihan kiva” ja heilauttavat kohteliaisuuspeukalon, mutta tulkitsemalla katseesta löytää hiljaa räiskyvän vihan.

Lokki_lappeenrannan_kaupunginteatteri
Vahvojen taustaprojisointien käyttö miellyttää silmää. Kuva: Mika Haaranen

Samaa, mutta jyrkempää ajattelutapaa kantaa myös Konstantin Treplev (Samuli Punkka), joka sekoaa lopulta julkisuudesta ja menestyksestä täysin. Kun ihmiset haluavat äkkiä tietää henkilöstä kaiken, joutuu koko ajan ajattelemaan, mitä muut ovat mieltä; että kuinka paljon he tätä tekelettä vihaavat. Koska sehän on selvää, että vihaavat. Aiemmin etäiset ihmismassat muuttuvat hyökkäileväksi lokkiparveksi. Kaunis, vapaa ja elintärkeä ryhmä näyttääkin toisen puolensa, joka on likainen, pakkomielteinen ja vaarallinen. Vaikka Lokissa ei varsinaisesti ole yhtä tiettyä päähenkilöä, tässä ohjauksessa Treplev ja hänen kärsimyksensä nousevat viimeistään väliajan jälkeen merkittäväksi näkökulmaksi.

Lähtökohtaisesti ajatus siitä, että näytelmä kertoo maatilalla joutilaana kesäänsä viettävistä ihmisistä, saa jo sellaisenaan nyppäisemään kiinnostuskiikarit pois nenältä. Kun ympäristöön tipauttaa vielä sekalaisen sakin oman elämänsä taiteilijoita, jotka hapuilevat ja yrittävät tehdä päätöksiä, kiikarit muuttuvat tomuksi, kun potentiaalinen kiinnostuja hyppii raivoisasti niiden päällä. Miljöö on kuitenkin mahdollistaja kaikelle sille, mitä tapahtuu: ilman maatilaa ihmiset eivät olisi yhdessä ja ilman kesää he eivät vaeltelisi joutilaina ulkona paljain jaloin. Arvioivat silmät loistavat poissaolollaan, ja ympäristön pitäisi olla ihanteellinen tarinoiden kypsyttelylle ja niiden kokeilemiselle.

Lokki survaisee terävät kyntensä taidekriitikoiden ja muiden taiteen tarkastelijoiden lihaan. Treplevin mielestä teatteri vaatii uusia muotoja, ja hän tuo Lokissa esille omaa teatterikäsitystään. Hänen mielestään elämää ei pidä esittää sellaisenaan, eikä sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena kuin sen näkee unissaan. Treplev haluaa ajaa rohkeasti valtavirrasta poikkeavia teatterin muotoja, ja Lokin alku on petausta hänen modernille näytelmälleen. Yhteisö tyrmää näytelmän, erityisesti hänen äitinsä Irina Arkadina (Sanna Kemppainen), ja Treplev murtuu ja ahdistus kasvaa. On masentavaa, kun oma intohimo lytätään, koska samalla tullaan lytänneeksi ihminen.

Lokki_lappeenrannan_kaupunginteatteri_Vilma_Putro_Jussi_Johnson
Nina (Vilma Putro) ja Trigorin (Jussi Johnson). Kuva: Mika Haaranen

On monia esiintymismuotoja, joissa voi virittää kasvoilleen sen normaalin esiintyjäkuoren ja varioida sitä vähän energiatasoilla ja ilmeillä. Jos puhun ihan vain omasta puolestani, niin tätä olen kokenut esimerkiksi sirkuksessa, jossa huolellisesti harjoitellut temput ovat ainakin pitkään historiassa olleet se pääasia. Varsinkin perinteisemmässä sirkuksessa moneen asiaan riittää se, että temput kuorrutetaan velmulla hymyilyllä ja asiaankuuluvalla koikkelehtimisella. Toki nykysirkukseen ilmaisu ja tanssillisuus ovat tulleet vahvasti mukaan, mikä mielestäni monipuolistaa katsomiskokemusta ja tekee hommasta entistä mielenkiintoisempaa. Samalla esiintyjän kuori rapisee ja haavoittuvuus kasvaa.

Lokki vaatiikin tekijöiltään elävän, hengittävän ja psykologisesti ajatellun roolihahmon kanssa esiin tulemista, koska kuoren läpi paistaa vain ihmisen pinta, eikä se ole lainkaan kiinnostavaa. Lähes olematon Tšehov-tekniikan tuntemukseni ei riitä erittelemään, mitkä asiat ovat peräisin sieltä ja mitkä eivät, mutta luulen, että näytelmän veto kumpuaa juuri siitä tarkkuudesta ja keskittymisestä, joka roolihahmoista säteilee. Kyse on pienistä ja katsojalle lähes selittämättömistä asioista, mutta näyttämöllä väreilee joka hetki. Tällaisen tekemisen seuraaminen saa unohtamaan ajankulun. Katselemaan vain, kuinka ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan, jännittämään mitä he sanovat seuraavaksi. Työtä on tehty paljon, ja sitä miettii jälleen, että millä ihmeen oikeudella kukaan tulee kommentoimaan toisen ihmisen henkilökohtaista suoritusta?

Marjo-Rikka Mäkelän ohjauksessa Lokki on taittunut muotoon, jossa on aika lailla kaikki kohdallaan. Lavalla on nähtävissä paljon teknisiä tehokeinoja, joita arvostan: näyttämön syvyyden hyödyntäminen, valoilla ja varjoilla pelaaminen sekä liikkeet, joilla on selkeä suunta. Kaikki ne ovat kuitenkin vain mausteita sille kovalle ytimelle, joka on taottu kovalla työllä. Hipaisin Tšehovin nurkkaa nyt ensimmäistä kertaa, ja tästä on hyvä jatkaa. Hämmästelimmekin tovereinemme esityksen jälkeen, että kuinka voi näytelmä, jossa ei näytä tapahtuvan juuri mitään, olla niin ihmeen hyvä?

Tuletkos kanssani suolle?

Tuletkos kanssani suolle?

Tanssiteatteri

Arvio: Sudenmorsian

Alkuperäisteos: Aino Kallas; koreografia: Anna-Maria Paadar, Sanna Salama; esitysdramaturgia: Aapo Stavén; musiikin suunnittelu: Ossi Välimäki, Laura Tykkyläinen; puvustus: Tiina Partinen; näyttämöllä: Sanna Salama, Aapo Stavén, Anna-Maria Paadar, Emilia Pulli, Laura Tykkyläinen, Ossi Välimäki ja Helinä Kareinen.

Lappeenrannan tanssiteatteri Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 19.1.2018

 

Lappeenrannan tanssiteatterin esikoisteos Sudenmorsian soljuu Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kuin sileäksi hiottu koivu käden alla.

Aino Kallaksen alun perin kirjoittama Sudenmorsian kertoo Aalosta, metsänvartija Priidrikin vaimosta, joka kuulee suon ja susien kutsun ja muuttuu ihmissudeksi. Luojan asettama ikuinen viha ihmisen ja suden välillä koettelee rakkautta ja yhteisön hyväksyntää. Tarina sijoittuu kaukaisten vuosisatojen Hiidenmaalle, mutta tanssiteatterin teos ei lähde suotta (kjeh) korostamaan määriteltyjä miljöitä. Se luottaa luontoon, taruihin ja kontrasteihin.

Tämänkaltaisen tarinan voisi tietysti yrittää kertoa myös tavanomaisemman puheteatterin keinoin, mutta tanssi on ilmaisukeinona omiaan ilmentämään teoksen kuvallisuutta. Liikekieli pysyy helppotajuisena ja näyttää kepeältä ja tyylikkäältä. Intensiivisen ja vellovan pyörityksen mukana tunti kuluu sukkelaan.

Kokonaisuutta tukee Ossi Välimäen ja Laura Tykkyläisen musiikki, joka dominoivan sellon lisäksi saa sävyjä myös esimerkiksi kitarasta, cajonista ja viemäriputkidiggeridoosta. Raapiva ja silittelevä äänimaisema on niin luonteva osa esitystä, että sen olemassaoloa ei välillä olisi edes huomannut, elleivät soittajat olisi istuneet aivan edessäni.

Pienen näyttämön mustan laatikon rikkoo takaseinän suuri valkoinen kangas, johon heijastetaan tunnelman mukaan erilaisia valoja. Sen lisäksi lavastukseen kuuluvat penkki, penkki, penkki sekä yksi vähän vaaleampi penkki. Tunnistettava pelkistämisajattelu toimii, ja runolliseen teokseen on helppoa keskittyä, kun ulkoiset seikat eivät syö huomiota. Jäin aprikoimaan, josko penkkien mahdollistamaa tasovaihtelua olisi voinut hyödyntää isomminkin. Jyrkkä ehkä.

Ennen esitystä pelkäsin vähäsen juonen seuraamisen puolesta, sillä en ollut vielä ehtinyt lukea alkuperäisteosta loppuun. Usein pelkän tanssin tai sirkuksen keinoin toteutetun tarinan kuljettaminen vaatii taitoa, ja sitä ilmeisesti löytyy, sillä tarinan kyydissä pysyminen sujui ilman suurempia ongelmia. Kirjan lukeminen ei missään nimessä ole edellytys tarinan ymmärtämiselle. Muutamia repliikkejä on kuitenkin jätetty pitämään juoni ruodussa. Kaikki ovat perusteltuja, mutta vain pariin kohtaan kasaantunut puhe tuntuu tietysti aluksi hieman hassulta.

Ammattimaisen tanssiteatterin esikoisteos kaupunginteatterin näyttämöllä on aika ihailtava saavutus. Siinä katsellessani varpaiden juoksemista tanssimatolla vapautuneesti ja rakkaudesta lajiin kikattelin itsekseni tyytyväisenä ja hyvilläni. Tämä lienee vasta alkua?

 

(Näin esityksen vapaalipulla)

Jaetun ilon aikakausi

Jaetun ilon aikakausi

Maanantai-iltana ilmassa leijailee pientä jännitystä, ja kun esirippu avautuu, takaa paljastuu kreivi Drosselmeyerin kartanon suloinen joulujuhla. Näyttämökuva on pursuileva, eläväinen ja lempeä. Ylitsevuotavan suureksi venytetty elekieli ei näytä millään tavalla häiritsevältä, koska tekemisen tiheys ei anna muita vaihtoehtoja kuin uskoa miljööseen. Kyseessä on Lappeenrannan kaupunginteatterin ja tanssiopiston yhteistuotanto Pähkinänsärkijä – Klaaran ja Nikolaksen tarina, jota esitetään ensimmäisiä kertoja koeyleisön edessä.

Lappeenrannan kaupunginteatteri on hypännyt isosti yhteistyöprojektien kelkkaan. Tavoitteena on saada uudet yleisöt näkemään teatterin metsä puilta ja osoittaa, että oikeastaan ei ole edes mitään kynnystä, jota potentiaaliseen teatterikävijän tarvitsisi ylittää. Ne myös monipuolistavat teatterin normaalia ohjelmistopalettia, joka Lappeenrannassa on tänä syksynä keskittynyt paljolti viihdyttämään. Pähkinänsärkijä on kokoillan balettikokonaisuutena jotain sellaista, mitä ei Helsingin lisäksi juuri muualta Suomessa saa.

Yhteistyöt hyödyttävät parhaimmillaan kaikkia osapuolia. Kun teatterinjohtaja Timo Sokura aloitti tehtävässään 2015, hän lupaili yhteistyötä kulttuurin harrastajien kanssa, ja viime keväänä jaetun ilon aikakausi hyräytettiin käyntiin Lyseon lukion kanssa Nahkatakkisen tytön voimalla. Näytökset suurella näyttämöllä olivat käytännössä loppuunmyytyjä ja teatterin kannalta asiassa vielä erityisen positiivista oli se, että katsomoon kantautui paljon myös nuoria ihmisiä, joista monet vierailivat ensimmäistä kertaa teatterissa. En usko teatteria hirveästi haitanneen senkään, että musikaalimittapuulla Nahkis irtosi hihityttävän pienillä riskeillä puhumattakaan sen mainekolhuja silottelevista vaikutuksista.

Nahkatakkinen tyttö Juhannustanssit.jpg
Nahkatakkinen tyttö toukokuussa 2017 pyöri lähes täysille katsomoille. Kuva: Ari Nakari

Nahkatakkinen tyttö, jonka tekemisessä minullakin oli kunnia olla mukana, synnytti pienimuotoisen pikku ilmiön, ja lisänäytöksiä perättiin suunnasta jos toisesta. Musikaalille uskallettiin alun perinkin asettaa vain kahdeksan näytöstä, ja loppukeväälle ylimääräisten näytösten järjestäminen ei enää onnistunut. Totta puhuakseni kukaan tuskin oletti aivan nähdyn kaltaista väestöpaljoutta katsomossa (en ainakaan minä), joskin kaikki edellytykset sille olivat alusta pitäen tarjolla: tuttua musiikkia, tuttuja esiintyjiä ja totuttua edullisemmat pääsyliput.

Pähkinänsärkijää on onneksi siunattu yhteensä 15 näytöksellä ja väljällä näytöskaudella. Vaikka isosti tekeminen on kivaa, yhteistyön toisen osapuolen näkökulmasta teatteri tilana on tuskin itsetarkoitus, joskin tekniikan, näyttämön ja ammattitaidon saralla se onkin ylivertainen kumppani. Luulenpa ja tiedänpä, että Nahkatakkisen tai Pähkinänsärkijän kaltaisia projekteja ei olisi lähdetty tekemään ilman teatterin mahdollisuuksia.

Tanssiopistoyhteistyö on ollut vireillä jo pitkään, mutta kun se lopulta virallisesti julkistettiin, olin kovin tyytyväinen, sillä varsinkin nuorten kanssa yhteen pelaaminen on mielestäni arvostettavaa. Toivoin ja toivon edelleen sille menestystä ja onnea, sillä kokemus on varmasti ikimuistoinen. Sen lisäksi täydet katsomot ovat kaikille mukavia juttuja. Teatterisalissa kaikuukin loksahtelu, kun Mika Haarasen minimibudjetilla luoma pastelliunelmalavastus saa katsojien leuat valahtamaan ihastuksesta polviin. Balettikatsojana olen kovin kokematon, mutta kuulemma syytä ei ole huolestua siitä, että juonessa ei tahdo pysyä mukana. Keskityn siis lähinnä ihastelemaan visuaalista vyörytystä.

IMG_0019

Lappeenrannan kaupunginteatterin kaikki omat näyttelijät ovat keväällä kiinni suuren näyttämön Hiirenloukussa ja Lokissa, eikä pienelle näyttämölle jää resursseja. Sen täyttävät melko riskittömästi hiljattain syntynyt Lappeenrannan tanssiteatteri sekä myöhemmin humoristisempi teatteri Kesy. Teatteri näkee niissä plussana lähinnä monipuolistamisen ja yleisöryhmien tavoittamisen, sillä sopivan esiintymistilan löytäminen tuskin on kummallekaan ylitsepääsemättömän este. Sen lisäksi teatteri haluaa antaa tuoreelle ammattimaiselle tanssiteatterille mahdollisuuden näkyä ja loistaa.

Sen paremmin Kesyn kuin tanssiteatterinkaan projekteissa näyttämöllä ei nähdä teatterin omaa kansaa, vaan kyse on jonkinlaista vierailunkaltaisesta projektista lähes oman tuotannon oikeuksilla. Käytännössä se merkitsee sitä, että esitystä voidaan harjoitella myös oikealla näyttämöllä ja jossain määrin hyödyntää teatterin teknisen henkilöstön osaamista ja viestintäkanavia. Tulevaisuudessa ovi on avoinna ainakin taidekoulu Estradin, musiikkiopiston ja kuvataidekoulun suuntaan.

Tekijöilleen produktio on aina ainutlaatuinen kokemus. Kun esitystä työstetään pitkään, ryhmä hitsautuu yhteen, mikä paitsi näkyy lavalla myös antaa tekijöilleen paljon enemmän. Itselleni esiintyminen ja sen harjoittelu olivat tietysti palkitsevaa puuhaa, mutta ilo ei päättynyt siihen, kun estradi ja narikka tyhjenivät.

Pähkinänsärkijä2.jpg
Pähkinänsärkijä – Klaaran ja Nikolaksen tarina. Kuva: Ari Nakari

Saman matkan kulkeneet ihmiset eivät hävinneet mihinkään, ja syvien ystävyyssuhteiden syntymisen lisäksi reaktio tuotti konkreettisesti myös lauluyhtyettä, kansantanssahtelua ja uusia kirjoitusprojekteja. Työelämätermein kyse on verkostoitumisesta, itsensä kehittämisestä ja projektinhallinnasta sekä tiimityöskentelystä, henkilöbrändäyksestä ja ajankäytön suunnittelusta.

Vaikka monenmoista mainetta on harrastajien avuilla niitetty, ne eivät missään nimessä ole korvaamassa ammattimaista teatterintekemistä. Riihimäellä kaupunginjohtaja säikäytti teatteri-ihmiset väläyttämällä ammattiteatterin lakkauttamista ja ylijäävällä rahanipulla nuorisoteatterin heittämistä. Olisi kovin omituista laittaa paukkuja harrastajatoimintaan ja toivoa, että jotain tapahtuu, kun teatteriharrastamiseen olennaisesti kuuluva ammattimaisten esitysten seuraamismahdollisuus supistuisi olemattomiin.

Lähialueen muille tekijöille selän kääntäminen ei kantaisi kauas, mutta vankalla ammattitaidolla pyörivä Lappeenrannan kaupunginteatterikaan ei ymmärrettävästi halua brändäytyä harrastelijateatteriksi. Se, että vaihtoehtoisia näytelmiä, konsertteja ja muuta kulttuuritarjontaa on paljon, ei uhkaa muiden taideteosten reviiriä, sillä taiteella ei ole tapana kaataa muita toimijoita kumoon, vaan tukea toisiaan.

 

Artikkelia varten on kuultu Aapo Stavénia (Lappeenrannan tanssiteatteri), Marika Kesseliä (Lappeenrannan Lyseon lukio) sekä Timo Sokuraa (Lappeenrannan kaupunginteatteri).

Ei sen enempää

Ei sen enempää

Teatteri

Arvio: Viilit vuodet

Käsikirjoitus: Heikki Paavilainen; ohjaus: Iiris Rannio; skenografia: Samuli Halla; kapellimestari, musiikin sovitus ja harjoittaminen: Jani Pola, koreografia Tanja Huotari; valosuunnittelu Timo Hämäläinen; äänitekniikka: Olli-Pekka Pyysing, Tomi Aronen; puvustuksen toteutus: Päivi Hanttu-Lindström, Päivi Saarimäki, Anu Hovi; lavastuksen toteutus: Seppo Ihalainen, Jukka Malaska, Vesa Hulkkonen, Kari Sillankorva; rooleissa: Tatu Siivonen / Eero Rannio, Jarno Kolehmainen, Aija Pahkala, Seppo Merviä, Jussi Johnsson, Jussi Virkki, Helka Periaho, Vilma Putro, Tanja Huotari

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 16.9.2017

Villit vuodet on jatkoa Lappeenrannan kaupunginteatterin viime keväänä alkaneelle suomalaisuussarjalle, jota ensi viikolla ensi-iltautuva brittifarssi ansiokkaasti jatkaa. Heikki Paavilaisen kirjoittama Villit vuodet on klassinen jukebox-musikaali, jossa artistin tai tässä tapauksessa sanoittaja Vexi Salmen (Tatu Siivonen) laulut seuraavat toistaan hänen elämäntarinallaan kehystettynä.

Vaikka alkuperäiskäsikirjoitus ankkuroi näytelmän pitkälti Vexi Salmen kotikaupunkiin Hämeenlinnaan, täällä ohjaaja Iiris Rannio on syystä tai toisesta halunnut siirtää sen tapahtumia Lappeenrantaan. Se toimi vielä viime syksyn Kuin ensimmäistä päivää -näytelmässä, mutta näin todellisuuteen pohjaavassa näytelmässä niin ei voi tehdä. Se, että kaupunginhallituksen puheenjohtaja (Seppo Merviä) turisee ensin Kuutostien kattamisesta ja ramppien poistamisesta ja on heti sen jälkeen myöntämässä Vexi Salmelle [Hämeenlinnan] kaupungin avainta, on vähintäänkin kummallista.

Tapahtumapaikan siirto näkyy myös Samuli Hallan lavastuksessa, johon kennopahvista on tällä kertaa askaroitu Lappeen kirkon kellotapuli sekä Lappeenrannan raatihuone ja kaupungintalo. Hallitsevimpana elementtinä keskellä näyttämöä pönöttää kuppila, joka on kiehtova sikäli, että se ei kiepu levylautasta symboloivan pyörön mukana. Kapakan massiivisuus aiheuttaa kuitenkin sen, että vapaata tilaa jää oikeastaan vain etunäyttämölle, mikä ei ole aivan omiaan syvien näyttämökuvien luomiseksi.

Esitys vetoaa ehkä ihmisiin, joille ihan ok -tyyppinen musiikki näyttelee draamaa suurempaa roolia, mutta näytelmänä se ei ole kummoinen. Salmen elämää kronologisesti seuraileva käsikirjoitus ei oikein voi johtaa mihinkään, ja monien laulujen välillä on vain varhaisten Aku Ankan taskukirjojen tyylinen kömpelö ja päälleliimattu sidos. Tapahtumien painoarvot suhteessa toisiinsa näyttäytyvät välillä omituisina.

Villit vuodet Jarno Kolehmainen Eero Rannio
Irwin ja Vexi. Kuvassa Irwiniä näyttelee Jarno Kolehmainen ja Vexiä Eero Rannio.

Jonkinmoiseksi käänteeksi tarkoitettu Vexi Salmen läheisen ystävän Irwin Goodmanin (Jarno Kolehmainen) kuolema tulee vastaan ilman suurempia johdatteluja. Vaikka Salmen hahmolle kirjoitetut mahdollisuudet roolin syventämiselle ovat rajalliset, Tatu Siivonen on löytänyt siihen yllättävän paljon sävyjä. Vankasta ammattitaidosta kielivä suoritus on ihailtava ja isosti arvostettava, sillä Siivonen otti pääroolin haltuun viikossa Eero Rannion jouduttua väistymään sairauslomalle.

Baarin nurkkaan istutettu viisihenkinen bändi kuulostaa baarin nurkkaan istutetulta viisihenkiseltä bändiltä. Sointi jää toisinaan hiukan ohueksi, ja esimerkiksi stemmalaulua olisin suonut käytettävän enemmän. Musiikissa suurin ongelma ei kuitenkaan ole musiikki itse, vaan se, etteivät kappaleet vie tarinaa eteenpäin. Yksittäiseen tunnelmaan takertuminen kokonaisen laulun voimin tuntuu ylimitoitetulta, eikä kaikkia kappaleita tarvitsisi todellakaan vetää kokonaan. Irwinin nenähonotus menee kyllä oikein täydestä.

Kun katsoo Villit vuodet -musiikkinäytelmän julistetta, tulee miettineeksi, että onkohan esitys nyt kyläyhdistyksen omistamalla seurojentalolla vai kaupunginteatterissa. Kassamagneetiksi kirjoitettu pläjäys haiskahtaa halvalta, ja vaikka pohjalla oleva Heikki Paavilaisen käsikirjoitus rutiseekin ikävästi, eritoten näytelmä kompastelee ohjauksellisiin ongelmiin. Tekemisen ilo ei varsinaisesti räisky päin naamaa.

Tapahtuma-aika epämääräisessä menneisyydessä

Lännen pelurit Peer Gynt.jpg
Ylemmässä kuvassa voimme havaita Peer Gyntiä Pulsassa ja alemmassa, Jukka Autin ottamassa kuvassa Lännen pelureita Tirvalla.

Viikonlopulle osui tiheä kesäteatteritiivistymä, kun perjantaina huristelimme Pulsan asemalle Peer Gyntin ensi-iltaan ja lauantaina onnistuimme toisella seurueella jotenkin päätymään Tirvalle pällistelemään Lännen Pelureita.

Peer Gynt tiesi minulle jo toista pistäytymistä Pulsan aseman ympäristöllä, ja hauskaa oli. Katsomiskokemuksen miellyttävyyteen vaikutti olennaisesti viehkeä sää, mainio seura ja ennen kaikkea kovin korea nouseva katsomo, joka oli nimenomaisesti tätä esitystä ajatellen pystyyn pykätty.

Kompaktin kokoinen näyttelijäryhmä pelaa näyttämöllä hyvin yhteen, mikä saa tekemisen näyttämään rennolta, vaikka pienimuotoista pikku ensi-iltajännitystä varmasti leijaili ilmassa. Nimiroolin tekevä Mauno Terävä on jäätävän vimmainen ja mahdottoman fyysinen esiintyjä, ja sanoisin että jönssens sentään.

Kesäteatterissa esitysmuotona arvostan ehkä eniten kiinteän näyttämön rajoitteiden puuttumista, kuten lähes rajoittamatonta korkeutta ja syvyyttä. Peer Gyntissäkin pihapiirin rakennuksia ja maaston muotoja hyödynnetään kivasti. Jokuhan olisi saattanut sijoittaa katsomon rinteeseen ja järjestää näyttämön tasamaalle eikä päinvastoin, mutta tällainen ratkaisu on paljon mielenkiintoisempi.

Näytelmän ohjaaja Aapo Stavén on ymmärtänyt kesäteatterista sen olennaisen asian, että vaikka yleisö ei yleensä odota tyylilajilta murheisia tai ahdistavia tuntemuksia, näytelmän ei silti tarvitse olla rytmitajuton farssi. Peer Gynt aiheuttaa huvitusta siinä missä pistää ajattelemaankin, mutta ei sorru halpojen naurujen lypsämiseen.

Lauantainen Tirvan-seikkailu puolestaan jää ehkä mieleen vähintään yhtä suuressa määrin matkasta kuin itse päämäärästä. Retken toisella osapuolella matka alkoi ennen kukon röyhtäisyä vene-(oletettu) linja-auto-lossi-henkilöautoyhdistelmällä jostain Savosta ennen Lappeenrannan rautatieasemalle suuntautunutta polkupyöräilyämme. Kouvolaan junailtuamme oli edessä enää reilun 20 kilometrin konkelointi Tirvan lavalle sateessa, jossa olisi ollut helpompi uida kuin ajaa pyörällä. En tietenkään yritä vierittää vastuuta pois itseni hartioilta, mutta onhan se mahdollista, että muutama reittivalintakin olisi saatettu tehdä kerrasta oikein ilman taivaalta siunaantunutta totaalikastelua.

Mutta se ulkoteatterillisista sivuraiteista; keskitytään vielä hetkeksi ulkoilmateatteriin. Lännen pelurit on niin rehellistä ja ylpeydellä tehtyä kesäteatteria, ettei oikein enempää voi olla. Oikeastaan vain haitari puuttuu. Järjettömän kokoiselle esiintyjäjoukolle on kuitenkin saatu rakennettua hyvin tasa-arvoiset roolit, mikä on tietysti tärkeää.

Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen, epämääräiseen menneisyyteen, jolloin Tirvan kylällä (hoh) eleli intiaaneja ja saluunan ovet heilahtelivat, koska mikäpäs jottei. Näytelmä sisältää myös sen hassunhauskasti nimetyn kiintiöhenkilön, ja siitä mieluusti vaikka sen enempääkin tässä selostaisin, mutta en nyt muista, mikä takapuoleen viittaava nimitys se lopulta se sitten oli. Tämä kaikki siis vilpittömällä lämmöllä; kesäteatterin katsomisessahan on lopulta kyse suhtautumisesta.

Siiri Liitiä
Lännen pelureista bingo tuli, ainakin, mikäli päätämme laskea sheriffin poliisiksi, ja miksipä emme päättäisi.

Esitys on ladattu suurella määrällä musiikkia sekä hyviä laulajia, ja omat aplodinsa ansaitsee toki esitystä varten askaroitu saluunan piano. Vaikka itse esityksen aikana säästyimmekin vettymiseltä, oli soittopeli siirretty sateelta piiloon katoksen alle, mikä tosin ikävästi peitti muuta bändiä.

Kuluva kesä on muutenkin ollut kesäteatterillisesti suorastaan pursuileva, sillä muutamia viikkoja sitten olin todistamassa myös Sähköllä valaistua taloa sekä Aikamoisia akanketaleita. Aivan lähiympäristön esityksistä olen käsittääkseni välttynyt ainoastaan Tasihinin talon Pekka Töpöhännältä. Kesäteatterit eivät ole oikein olleet intohimoni, sillä ensisijaisesti olen hyvän teatterin ystävä, ja jollain tapaa menen mieluummin pönöttämään ammattiteatterin katsomoon kuin pelkään pettyväni harrastajateatterista. Onneksi pettyä ei ole tarvinnut tänä kesänä kuin akanketaleisiin, ja sekin oli näistä se ammattimaisin ja hintavin, eli mainitsemassani ajatuksenkulussa ei ole järjen haituvaa.

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.