Avainsana: teatteri

Elintärkeä ja vaarallinen

Elintärkeä ja vaarallinen

Teatteri

Essee: Lokki

Käsikirjoitus: Anton Tšehov; ohjaus: Marjo-Riikka Mäkelä; valosuunnittelu: Timo Hämäläinen; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; projisointisuunnittelu: Jussi Virkki; näyttämöllä: Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Jarno Kolehmainen, Vilma Putro, Eero Rannio, Anna-Kaisa Makkonen, Aija Pahkala, Jussi Johnsson, Seppo Merviä, Jussi Virkki, Benjamin Klemettinen, Petja Pulkkinen, Matias Kontula

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.2.2018

 

Kuinka mukavaa olisi vain ilmaista itseään, ryhtyä kirjailijaksi tai näyttelijäksi ilman pelkoa kriittisestä tarkkailusta!  Menestyäkseen tarvitaan kuitenkin muita ihmisiä, jotka luovat arvostuskehän. Pienet sanat ja teot voivat vaikuttaa arvaamattomasti tekijään, joka on antanut teokselleen kaikkensa ja yrittää seistä sen takana. Epävarmaa yksilöä ei tarvitse huojuttaa paljoakaan, kun hän jo alkaa tuntea itsensä kömpelöksi, ujoksi ja tarpeettomaksi.

Anton Tšehovin Lokin henkilöt ovat päällisin puolin samankaltaisia. Ihmiset huhuilevat rakkauksiensa perään, mutta vastakaiku on niin kovin tiukassa. He näkevät vain yhden suunnan, eivätkä lopulta pääse oikein minnekään. Nina (Vilma Putro) haikailee menestyksen perään, mutta menestynyt kirjailija Boris Trigorin (Jussi Johnson) väittää ettei edes koe saavuttaneensa mitään kovin suurta. Kaikkien pyrkimykset ovat kuitenkin ihmismäisiä, siis erilaisia, ja siksi näytelmä tarjoaa mahdollisuuden löytää itsensä näyttämöltä. Itse näen itseni välillä  Trigorinissa, joka puhuu pitkään kuvatessaan julkisuutta sellaisena kuin hän sen kokee: ”Kun kehutaan, tuntuu hyvältä, ja kun moititaan, harmittaa pari päivää”.

Kun teos on vain omissa käsissä, se tuntuu hienoimmalta, kauneimmalta ja parhaalta, mitä annettavissa on. Mutta heti kun se luovutetaan ulkopuolisen arvioivan monokkelin alle, asioita alkaa peilata heidän kauttaan, ja nerokkaat ilmaisut flyygelinmuotoisista pilvistä alkavat tuntua naurettavilta. Trigorin sanoo pelänneensä yleisöä ja ajatelleensa, että yleisö vihaa hänen näytelmäänsä. Ajatus on hirvittävä, mutta valitettavan tuttu. Kirjoituksen luettuaan, näytelmän nähtyään tai sävellyksen kuultuaan ihmiset nyökyttelevät hyväksyvästi, sanovat ”ihan kiva” ja heilauttavat kohteliaisuuspeukalon, mutta tulkitsemalla katseesta löytää hiljaa räiskyvän vihan.

Lokki_lappeenrannan_kaupunginteatteri
Vahvojen taustaprojisointien käyttö miellyttää silmää. Kuva: Mika Haaranen

Samaa, mutta jyrkempää ajattelutapaa kantaa myös Konstantin Treplev (Samuli Punkka), joka sekoaa lopulta julkisuudesta ja menestyksestä täysin. Kun ihmiset haluavat äkkiä tietää henkilöstä kaiken, joutuu koko ajan ajattelemaan, mitä muut ovat mieltä; että kuinka paljon he tätä tekelettä vihaavat. Koska sehän on selvää, että vihaavat. Aiemmin etäiset ihmismassat muuttuvat hyökkäileväksi lokkiparveksi. Kaunis, vapaa ja elintärkeä ryhmä näyttääkin toisen puolensa, joka on likainen, pakkomielteinen ja vaarallinen. Vaikka Lokissa ei varsinaisesti ole yhtä tiettyä päähenkilöä, tässä ohjauksessa Treplev ja hänen kärsimyksensä nousevat viimeistään väliajan jälkeen merkittäväksi näkökulmaksi.

Lähtökohtaisesti ajatus siitä, että näytelmä kertoo maatilalla joutilaana kesäänsä viettävistä ihmisistä, saa jo sellaisenaan nyppäisemään kiinnostuskiikarit pois nenältä. Kun ympäristöön tipauttaa vielä sekalaisen sakin oman elämänsä taiteilijoita, jotka hapuilevat ja yrittävät tehdä päätöksiä, kiikarit muuttuvat tomuksi, kun potentiaalinen kiinnostuja hyppii raivoisasti niiden päällä. Miljöö on kuitenkin mahdollistaja kaikelle sille, mitä tapahtuu: ilman maatilaa ihmiset eivät olisi yhdessä ja ilman kesää he eivät vaeltelisi joutilaina ulkona paljain jaloin. Arvioivat silmät loistavat poissaolollaan, ja ympäristön pitäisi olla ihanteellinen tarinoiden kypsyttelylle ja niiden kokeilemiselle.

Lokki survaisee terävät kyntensä taidekriitikoiden ja muiden taiteen tarkastelijoiden lihaan. Treplevin mielestä teatteri vaatii uusia muotoja, ja hän tuo Lokissa esille omaa teatterikäsitystään. Hänen mielestään elämää ei pidä esittää sellaisenaan, eikä sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena kuin sen näkee unissaan. Treplev haluaa ajaa rohkeasti valtavirrasta poikkeavia teatterin muotoja, ja Lokin alku on petausta hänen modernille näytelmälleen. Yhteisö tyrmää näytelmän, erityisesti hänen äitinsä Irina Arkadina (Sanna Kemppainen), ja Treplev murtuu ja ahdistus kasvaa. On masentavaa, kun oma intohimo lytätään, koska samalla tullaan lytänneeksi ihminen.

Lokki_lappeenrannan_kaupunginteatteri_Vilma_Putro_Jussi_Johnson
Nina (Vilma Putro) ja Trigorin (Jussi Johnson). Kuva: Mika Haaranen

On monia esiintymismuotoja, joissa voi virittää kasvoilleen sen normaalin esiintyjäkuoren ja varioida sitä vähän energiatasoilla ja ilmeillä. Jos puhun ihan vain omasta puolestani, niin tätä olen kokenut esimerkiksi sirkuksessa, jossa huolellisesti harjoitellut temput ovat ainakin pitkään historiassa olleet se pääasia. Varsinkin perinteisemmässä sirkuksessa moneen asiaan riittää se, että temput kuorrutetaan velmulla hymyilyllä ja asiaankuuluvalla koikkelehtimisella. Toki nykysirkukseen ilmaisu ja tanssillisuus ovat tulleet vahvasti mukaan, mikä mielestäni monipuolistaa katsomiskokemusta ja tekee hommasta entistä mielenkiintoisempaa. Samalla esiintyjän kuori rapisee ja haavoittuvuus kasvaa.

Lokki vaatiikin tekijöiltään elävän, hengittävän ja psykologisesti ajatellun roolihahmon kanssa esiin tulemista, koska kuoren läpi paistaa vain ihmisen pinta, eikä se ole lainkaan kiinnostavaa. Lähes olematon Tšehov-tekniikan tuntemukseni ei riitä erittelemään, mitkä asiat ovat peräisin sieltä ja mitkä eivät, mutta luulen, että näytelmän veto kumpuaa juuri siitä tarkkuudesta ja keskittymisestä, joka roolihahmoista säteilee. Kyse on pienistä ja katsojalle lähes selittämättömistä asioista, mutta näyttämöllä väreilee joka hetki. Tällaisen tekemisen seuraaminen saa unohtamaan ajankulun. Katselemaan vain, kuinka ihmiset käyttäytyvät toisiaan kohtaan, jännittämään mitä he sanovat seuraavaksi. Työtä on tehty paljon, ja sitä miettii jälleen, että millä ihmeen oikeudella kukaan tulee kommentoimaan toisen ihmisen henkilökohtaista suoritusta?

Marjo-Rikka Mäkelän ohjauksessa Lokki on taittunut muotoon, jossa on aika lailla kaikki kohdallaan. Lavalla on nähtävissä paljon teknisiä tehokeinoja, joita arvostan: näyttämön syvyyden hyödyntäminen, valoilla ja varjoilla pelaaminen sekä liikkeet, joilla on selkeä suunta. Kaikki ne ovat kuitenkin vain mausteita sille kovalle ytimelle, joka on taottu kovalla työllä. Hipaisin Tšehovin nurkkaa nyt ensimmäistä kertaa, ja tästä on hyvä jatkaa. Hämmästelimmekin tovereinemme esityksen jälkeen, että kuinka voi näytelmä, jossa ei näytä tapahtuvan juuri mitään, olla niin ihmeen hyvä?

Mainokset
Tuletkos kanssani suolle?

Tuletkos kanssani suolle?

Tanssiteatteri

Arvio: Sudenmorsian

Alkuperäisteos: Aino Kallas; koreografia: Anna-Maria Paadar, Sanna Salama; esitysdramaturgia: Aapo Stavén; musiikin suunnittelu: Ossi Välimäki, Laura Tykkyläinen; puvustus: Tiina Partinen; näyttämöllä: Sanna Salama, Aapo Stavén, Anna-Maria Paadar, Emilia Pulli, Laura Tykkyläinen, Ossi Välimäki ja Helinä Kareinen.

Lappeenrannan tanssiteatteri Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 19.1.2018

 

Lappeenrannan tanssiteatterin esikoisteos Sudenmorsian soljuu Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kuin sileäksi hiottu koivu käden alla.

Aino Kallaksen alun perin kirjoittama Sudenmorsian kertoo Aalosta, metsänvartija Priidrikin vaimosta, joka kuulee suon ja susien kutsun ja muuttuu ihmissudeksi. Luojan asettama ikuinen viha ihmisen ja suden välillä koettelee rakkautta ja yhteisön hyväksyntää. Tarina sijoittuu kaukaisten vuosisatojen Hiidenmaalle, mutta tanssiteatterin teos ei lähde suotta (kjeh) korostamaan määriteltyjä miljöitä. Se luottaa luontoon, taruihin ja kontrasteihin.

Tämänkaltaisen tarinan voisi tietysti yrittää kertoa myös tavanomaisemman puheteatterin keinoin, mutta tanssi on ilmaisukeinona omiaan ilmentämään teoksen kuvallisuutta. Liikekieli pysyy helppotajuisena ja näyttää kepeältä ja tyylikkäältä. Intensiivisen ja vellovan pyörityksen mukana tunti kuluu sukkelaan.

Kokonaisuutta tukee Ossi Välimäen ja Laura Tykkyläisen musiikki, joka dominoivan sellon lisäksi saa sävyjä myös esimerkiksi kitarasta, cajonista ja viemäriputkidiggeridoosta. Raapiva ja silittelevä äänimaisema on niin luonteva osa esitystä, että sen olemassaoloa ei välillä olisi edes huomannut, elleivät soittajat olisi istuneet aivan edessäni.

Pienen näyttämön mustan laatikon rikkoo takaseinän suuri valkoinen kangas, johon heijastetaan tunnelman mukaan erilaisia valoja. Sen lisäksi lavastukseen kuuluvat penkki, penkki, penkki sekä yksi vähän vaaleampi penkki. Tunnistettava pelkistämisajattelu toimii, ja runolliseen teokseen on helppoa keskittyä, kun ulkoiset seikat eivät syö huomiota. Jäin aprikoimaan, josko penkkien mahdollistamaa tasovaihtelua olisi voinut hyödyntää isomminkin. Jyrkkä ehkä.

Ennen esitystä pelkäsin vähäsen juonen seuraamisen puolesta, sillä en ollut vielä ehtinyt lukea alkuperäisteosta loppuun. Usein pelkän tanssin tai sirkuksen keinoin toteutetun tarinan kuljettaminen vaatii taitoa, ja sitä ilmeisesti löytyy, sillä tarinan kyydissä pysyminen sujui ilman suurempia ongelmia. Kirjan lukeminen ei missään nimessä ole edellytys tarinan ymmärtämiselle. Muutamia repliikkejä on kuitenkin jätetty pitämään juoni ruodussa. Kaikki ovat perusteltuja, mutta vain pariin kohtaan kasaantunut puhe tuntuu tietysti aluksi hieman hassulta.

Ammattimaisen tanssiteatterin esikoisteos kaupunginteatterin näyttämöllä on aika ihailtava saavutus. Siinä katsellessani varpaiden juoksemista tanssimatolla vapautuneesti ja rakkaudesta lajiin kikattelin itsekseni tyytyväisenä ja hyvilläni. Tämä lienee vasta alkua?

 

(Näin esityksen vapaalipulla)

Jaetun ilon aikakausi

Jaetun ilon aikakausi

Maanantai-iltana ilmassa leijailee pientä jännitystä, ja kun esirippu avautuu, takaa paljastuu kreivi Drosselmeyerin kartanon suloinen joulujuhla. Näyttämökuva on pursuileva, eläväinen ja lempeä. Ylitsevuotavan suureksi venytetty elekieli ei näytä millään tavalla häiritsevältä, koska tekemisen tiheys ei anna muita vaihtoehtoja kuin uskoa miljööseen. Kyseessä on Lappeenrannan kaupunginteatterin ja tanssiopiston yhteistuotanto Pähkinänsärkijä – Klaaran ja Nikolaksen tarina, jota esitetään ensimmäisiä kertoja koeyleisön edessä.

Lappeenrannan kaupunginteatteri on hypännyt isosti yhteistyöprojektien kelkkaan. Tavoitteena on saada uudet yleisöt näkemään teatterin metsä puilta ja osoittaa, että oikeastaan ei ole edes mitään kynnystä, jota potentiaaliseen teatterikävijän tarvitsisi ylittää. Ne myös monipuolistavat teatterin normaalia ohjelmistopalettia, joka Lappeenrannassa on tänä syksynä keskittynyt paljolti viihdyttämään. Pähkinänsärkijä on kokoillan balettikokonaisuutena jotain sellaista, mitä ei Helsingin lisäksi juuri muualta Suomessa saa.

Yhteistyöt hyödyttävät parhaimmillaan kaikkia osapuolia. Kun teatterinjohtaja Timo Sokura aloitti tehtävässään 2015, hän lupaili yhteistyötä kulttuurin harrastajien kanssa, ja viime keväänä jaetun ilon aikakausi hyräytettiin käyntiin Lyseon lukion kanssa Nahkatakkisen tytön voimalla. Näytökset suurella näyttämöllä olivat käytännössä loppuunmyytyjä ja teatterin kannalta asiassa vielä erityisen positiivista oli se, että katsomoon kantautui paljon myös nuoria ihmisiä, joista monet vierailivat ensimmäistä kertaa teatterissa. En usko teatteria hirveästi haitanneen senkään, että musikaalimittapuulla Nahkis irtosi hihityttävän pienillä riskeillä puhumattakaan sen mainekolhuja silottelevista vaikutuksista.

Nahkatakkinen tyttö Juhannustanssit.jpg
Nahkatakkinen tyttö toukokuussa 2017 pyöri lähes täysille katsomoille. Kuva: Ari Nakari

Nahkatakkinen tyttö, jonka tekemisessä minullakin oli kunnia olla mukana, synnytti pienimuotoisen pikku ilmiön, ja lisänäytöksiä perättiin suunnasta jos toisesta. Musikaalille uskallettiin alun perinkin asettaa vain kahdeksan näytöstä, ja loppukeväälle ylimääräisten näytösten järjestäminen ei enää onnistunut. Totta puhuakseni kukaan tuskin oletti aivan nähdyn kaltaista väestöpaljoutta katsomossa (en ainakaan minä), joskin kaikki edellytykset sille olivat alusta pitäen tarjolla: tuttua musiikkia, tuttuja esiintyjiä ja totuttua edullisemmat pääsyliput.

Pähkinänsärkijää on onneksi siunattu yhteensä 15 näytöksellä ja väljällä näytöskaudella. Vaikka isosti tekeminen on kivaa, yhteistyön toisen osapuolen näkökulmasta teatteri tilana on tuskin itsetarkoitus, joskin tekniikan, näyttämön ja ammattitaidon saralla se onkin ylivertainen kumppani. Luulenpa ja tiedänpä, että Nahkatakkisen tai Pähkinänsärkijän kaltaisia projekteja ei olisi lähdetty tekemään ilman teatterin mahdollisuuksia.

Tanssiopistoyhteistyö on ollut vireillä jo pitkään, mutta kun se lopulta virallisesti julkistettiin, olin kovin tyytyväinen, sillä varsinkin nuorten kanssa yhteen pelaaminen on mielestäni arvostettavaa. Toivoin ja toivon edelleen sille menestystä ja onnea, sillä kokemus on varmasti ikimuistoinen. Sen lisäksi täydet katsomot ovat kaikille mukavia juttuja. Teatterisalissa kaikuukin loksahtelu, kun Mika Haarasen minimibudjetilla luoma pastelliunelmalavastus saa katsojien leuat valahtamaan ihastuksesta polviin. Balettikatsojana olen kovin kokematon, mutta kuulemma syytä ei ole huolestua siitä, että juonessa ei tahdo pysyä mukana. Keskityn siis lähinnä ihastelemaan visuaalista vyörytystä.

IMG_0019

Lappeenrannan kaupunginteatterin kaikki omat näyttelijät ovat keväällä kiinni suuren näyttämön Hiirenloukussa ja Lokissa, eikä pienelle näyttämölle jää resursseja. Sen täyttävät melko riskittömästi hiljattain syntynyt Lappeenrannan tanssiteatteri sekä myöhemmin humoristisempi teatteri Kesy. Teatteri näkee niissä plussana lähinnä monipuolistamisen ja yleisöryhmien tavoittamisen, sillä sopivan esiintymistilan löytäminen tuskin on kummallekaan ylitsepääsemättömän este. Sen lisäksi teatteri haluaa antaa tuoreelle ammattimaiselle tanssiteatterille mahdollisuuden näkyä ja loistaa.

Sen paremmin Kesyn kuin tanssiteatterinkaan projekteissa näyttämöllä ei nähdä teatterin omaa kansaa, vaan kyse on jonkinlaista vierailunkaltaisesta projektista lähes oman tuotannon oikeuksilla. Käytännössä se merkitsee sitä, että esitystä voidaan harjoitella myös oikealla näyttämöllä ja jossain määrin hyödyntää teatterin teknisen henkilöstön osaamista ja viestintäkanavia. Tulevaisuudessa ovi on avoinna ainakin taidekoulu Estradin, musiikkiopiston ja kuvataidekoulun suuntaan.

Tekijöilleen produktio on aina ainutlaatuinen kokemus. Kun esitystä työstetään pitkään, ryhmä hitsautuu yhteen, mikä paitsi näkyy lavalla myös antaa tekijöilleen paljon enemmän. Itselleni esiintyminen ja sen harjoittelu olivat tietysti palkitsevaa puuhaa, mutta ilo ei päättynyt siihen, kun estradi ja narikka tyhjenivät.

Pähkinänsärkijä2.jpg
Pähkinänsärkijä – Klaaran ja Nikolaksen tarina. Kuva: Ari Nakari

Saman matkan kulkeneet ihmiset eivät hävinneet mihinkään, ja syvien ystävyyssuhteiden syntymisen lisäksi reaktio tuotti konkreettisesti myös lauluyhtyettä, kansantanssahtelua ja uusia kirjoitusprojekteja. Työelämätermein kyse on verkostoitumisesta, itsensä kehittämisestä ja projektinhallinnasta sekä tiimityöskentelystä, henkilöbrändäyksestä ja ajankäytön suunnittelusta.

Vaikka monenmoista mainetta on harrastajien avuilla niitetty, ne eivät missään nimessä ole korvaamassa ammattimaista teatterintekemistä. Riihimäellä kaupunginjohtaja säikäytti teatteri-ihmiset väläyttämällä ammattiteatterin lakkauttamista ja ylijäävällä rahanipulla nuorisoteatterin heittämistä. Olisi kovin omituista laittaa paukkuja harrastajatoimintaan ja toivoa, että jotain tapahtuu, kun teatteriharrastamiseen olennaisesti kuuluva ammattimaisten esitysten seuraamismahdollisuus supistuisi olemattomiin.

Lähialueen muille tekijöille selän kääntäminen ei kantaisi kauas, mutta vankalla ammattitaidolla pyörivä Lappeenrannan kaupunginteatterikaan ei ymmärrettävästi halua brändäytyä harrastelijateatteriksi. Se, että vaihtoehtoisia näytelmiä, konsertteja ja muuta kulttuuritarjontaa on paljon, ei uhkaa muiden taideteosten reviiriä, sillä taiteella ei ole tapana kaataa muita toimijoita kumoon, vaan tukea toisiaan.

 

Artikkelia varten on kuultu Aapo Stavénia (Lappeenrannan tanssiteatteri), Marika Kesseliä (Lappeenrannan Lyseon lukio) sekä Timo Sokuraa (Lappeenrannan kaupunginteatteri).

Ei sen enempää

Ei sen enempää

Teatteri

Arvio: Viilit vuodet

Käsikirjoitus: Heikki Paavilainen; ohjaus: Iiris Rannio; skenografia: Samuli Halla; kapellimestari, musiikin sovitus ja harjoittaminen: Jani Pola, koreografia Tanja Huotari; valosuunnittelu Timo Hämäläinen; äänitekniikka: Olli-Pekka Pyysing, Tomi Aronen; puvustuksen toteutus: Päivi Hanttu-Lindström, Päivi Saarimäki, Anu Hovi; lavastuksen toteutus: Seppo Ihalainen, Jukka Malaska, Vesa Hulkkonen, Kari Sillankorva; rooleissa: Tatu Siivonen / Eero Rannio, Jarno Kolehmainen, Aija Pahkala, Seppo Merviä, Jussi Johnsson, Jussi Virkki, Helka Periaho, Vilma Putro, Tanja Huotari

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 16.9.2017

Villit vuodet on jatkoa Lappeenrannan kaupunginteatterin viime keväänä alkaneelle suomalaisuussarjalle, jota ensi viikolla ensi-iltautuva brittifarssi ansiokkaasti jatkaa. Heikki Paavilaisen kirjoittama Villit vuodet on klassinen jukebox-musikaali, jossa artistin tai tässä tapauksessa sanoittaja Vexi Salmen (Tatu Siivonen) laulut seuraavat toistaan hänen elämäntarinallaan kehystettynä.

Vaikka alkuperäiskäsikirjoitus ankkuroi näytelmän pitkälti Vexi Salmen kotikaupunkiin Hämeenlinnaan, täällä ohjaaja Iiris Rannio on syystä tai toisesta halunnut siirtää sen tapahtumia Lappeenrantaan. Se toimi vielä viime syksyn Kuin ensimmäistä päivää -näytelmässä, mutta näin todellisuuteen pohjaavassa näytelmässä niin ei voi tehdä. Se, että kaupunginhallituksen puheenjohtaja (Seppo Merviä) turisee ensin Kuutostien kattamisesta ja ramppien poistamisesta ja on heti sen jälkeen myöntämässä Vexi Salmelle [Hämeenlinnan] kaupungin avainta, on vähintäänkin kummallista.

Tapahtumapaikan siirto näkyy myös Samuli Hallan lavastuksessa, johon kennopahvista on tällä kertaa askaroitu Lappeen kirkon kellotapuli sekä Lappeenrannan raatihuone ja kaupungintalo. Hallitsevimpana elementtinä keskellä näyttämöä pönöttää kuppila, joka on kiehtova sikäli, että se ei kiepu levylautasta symboloivan pyörön mukana. Kapakan massiivisuus aiheuttaa kuitenkin sen, että vapaata tilaa jää oikeastaan vain etunäyttämölle, mikä ei ole aivan omiaan syvien näyttämökuvien luomiseksi.

Esitys vetoaa ehkä ihmisiin, joille ihan ok -tyyppinen musiikki näyttelee draamaa suurempaa roolia, mutta näytelmänä se ei ole kummoinen. Salmen elämää kronologisesti seuraileva käsikirjoitus ei oikein voi johtaa mihinkään, ja monien laulujen välillä on vain varhaisten Aku Ankan taskukirjojen tyylinen kömpelö ja päälleliimattu sidos. Tapahtumien painoarvot suhteessa toisiinsa näyttäytyvät välillä omituisina.

Villit vuodet Jarno Kolehmainen Eero Rannio
Irwin ja Vexi. Kuvassa Irwiniä näyttelee Jarno Kolehmainen ja Vexiä Eero Rannio.

Jonkinmoiseksi käänteeksi tarkoitettu Vexi Salmen läheisen ystävän Irwin Goodmanin (Jarno Kolehmainen) kuolema tulee vastaan ilman suurempia johdatteluja. Vaikka Salmen hahmolle kirjoitetut mahdollisuudet roolin syventämiselle ovat rajalliset, Tatu Siivonen on löytänyt siihen yllättävän paljon sävyjä. Vankasta ammattitaidosta kielivä suoritus on ihailtava ja isosti arvostettava, sillä Siivonen otti pääroolin haltuun viikossa Eero Rannion jouduttua väistymään sairauslomalle.

Baarin nurkkaan istutettu viisihenkinen bändi kuulostaa baarin nurkkaan istutetulta viisihenkiseltä bändiltä. Sointi jää toisinaan hiukan ohueksi, ja esimerkiksi stemmalaulua olisin suonut käytettävän enemmän. Musiikissa suurin ongelma ei kuitenkaan ole musiikki itse, vaan se, etteivät kappaleet vie tarinaa eteenpäin. Yksittäiseen tunnelmaan takertuminen kokonaisen laulun voimin tuntuu ylimitoitetulta, eikä kaikkia kappaleita tarvitsisi todellakaan vetää kokonaan. Irwinin nenähonotus menee kyllä oikein täydestä.

Kun katsoo Villit vuodet -musiikkinäytelmän julistetta, tulee miettineeksi, että onkohan esitys nyt kyläyhdistyksen omistamalla seurojentalolla vai kaupunginteatterissa. Kassamagneetiksi kirjoitettu pläjäys haiskahtaa halvalta, ja vaikka pohjalla oleva Heikki Paavilaisen käsikirjoitus rutiseekin ikävästi, eritoten näytelmä kompastelee ohjauksellisiin ongelmiin. Tekemisen ilo ei varsinaisesti räisky päin naamaa.

Tapahtuma-aika epämääräisessä menneisyydessä

Lännen pelurit Peer Gynt.jpg
Ylemmässä kuvassa voimme havaita Peer Gyntiä Pulsassa ja alemmassa, Jukka Autin ottamassa kuvassa Lännen pelureita Tirvalla.

Viikonlopulle osui tiheä kesäteatteritiivistymä, kun perjantaina huristelimme Pulsan asemalle Peer Gyntin ensi-iltaan ja lauantaina onnistuimme toisella seurueella jotenkin päätymään Tirvalle pällistelemään Lännen Pelureita.

Peer Gynt tiesi minulle jo toista pistäytymistä Pulsan aseman ympäristöllä, ja hauskaa oli. Katsomiskokemuksen miellyttävyyteen vaikutti olennaisesti viehkeä sää, mainio seura ja ennen kaikkea kovin korea nouseva katsomo, joka oli nimenomaisesti tätä esitystä ajatellen pystyyn pykätty.

Kompaktin kokoinen näyttelijäryhmä pelaa näyttämöllä hyvin yhteen, mikä saa tekemisen näyttämään rennolta, vaikka pienimuotoista pikku ensi-iltajännitystä varmasti leijaili ilmassa. Nimiroolin tekevä Mauno Terävä on jäätävän vimmainen ja mahdottoman fyysinen esiintyjä, ja sanoisin että jönssens sentään.

Kesäteatterissa esitysmuotona arvostan ehkä eniten kiinteän näyttämön rajoitteiden puuttumista, kuten lähes rajoittamatonta korkeutta ja syvyyttä. Peer Gyntissäkin pihapiirin rakennuksia ja maaston muotoja hyödynnetään kivasti. Jokuhan olisi saattanut sijoittaa katsomon rinteeseen ja järjestää näyttämön tasamaalle eikä päinvastoin, mutta tällainen ratkaisu on paljon mielenkiintoisempi.

Näytelmän ohjaaja Aapo Stavén on ymmärtänyt kesäteatterista sen olennaisen asian, että vaikka yleisö ei yleensä odota tyylilajilta murheisia tai ahdistavia tuntemuksia, näytelmän ei silti tarvitse olla rytmitajuton farssi. Peer Gynt aiheuttaa huvitusta siinä missä pistää ajattelemaankin, mutta ei sorru halpojen naurujen lypsämiseen.

Lauantainen Tirvan-seikkailu puolestaan jää ehkä mieleen vähintään yhtä suuressa määrin matkasta kuin itse päämäärästä. Retken toisella osapuolella matka alkoi ennen kukon röyhtäisyä vene-(oletettu) linja-auto-lossi-henkilöautoyhdistelmällä jostain Savosta ennen Lappeenrannan rautatieasemalle suuntautunutta polkupyöräilyämme. Kouvolaan junailtuamme oli edessä enää reilun 20 kilometrin konkelointi Tirvan lavalle sateessa, jossa olisi ollut helpompi uida kuin ajaa pyörällä. En tietenkään yritä vierittää vastuuta pois itseni hartioilta, mutta onhan se mahdollista, että muutama reittivalintakin olisi saatettu tehdä kerrasta oikein ilman taivaalta siunaantunutta totaalikastelua.

Mutta se ulkoteatterillisista sivuraiteista; keskitytään vielä hetkeksi ulkoilmateatteriin. Lännen pelurit on niin rehellistä ja ylpeydellä tehtyä kesäteatteria, ettei oikein enempää voi olla. Oikeastaan vain haitari puuttuu. Järjettömän kokoiselle esiintyjäjoukolle on kuitenkin saatu rakennettua hyvin tasa-arvoiset roolit, mikä on tietysti tärkeää.

Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen, epämääräiseen menneisyyteen, jolloin Tirvan kylällä (hoh) eleli intiaaneja ja saluunan ovet heilahtelivat, koska mikäpäs jottei. Näytelmä sisältää myös sen hassunhauskasti nimetyn kiintiöhenkilön, ja siitä mieluusti vaikka sen enempääkin tässä selostaisin, mutta en nyt muista, mikä takapuoleen viittaava nimitys se lopulta se sitten oli. Tämä kaikki siis vilpittömällä lämmöllä; kesäteatterin katsomisessahan on lopulta kyse suhtautumisesta.

Siiri Liitiä
Lännen pelureista bingo tuli, ainakin, mikäli päätämme laskea sheriffin poliisiksi, ja miksipä emme päättäisi.

Esitys on ladattu suurella määrällä musiikkia sekä hyviä laulajia, ja omat aplodinsa ansaitsee toki esitystä varten askaroitu saluunan piano. Vaikka itse esityksen aikana säästyimmekin vettymiseltä, oli soittopeli siirretty sateelta piiloon katoksen alle, mikä tosin ikävästi peitti muuta bändiä.

Kuluva kesä on muutenkin ollut kesäteatterillisesti suorastaan pursuileva, sillä muutamia viikkoja sitten olin todistamassa myös Sähköllä valaistua taloa sekä Aikamoisia akanketaleita. Aivan lähiympäristön esityksistä olen käsittääkseni välttynyt ainoastaan Tasihinin talon Pekka Töpöhännältä. Kesäteatterit eivät ole oikein olleet intohimoni, sillä ensisijaisesti olen hyvän teatterin ystävä, ja jollain tapaa menen mieluummin pönöttämään ammattiteatterin katsomoon kuin pelkään pettyväni harrastajateatterista. Onneksi pettyä ei ole tarvinnut tänä kesänä kuin akanketaleisiin, ja sekin oli näistä se ammattimaisin ja hintavin, eli mainitsemassani ajatuksenkulussa ei ole järjen haituvaa.

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Teatteri

Arvio: Terijoella

Käsikirjoitus ja ohjaus: Helena Anttonen (vierailija); skenografia: Tarja Jaatinen (vierailija); valosuunnittelu: Timo Hämäläinen ; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; tanssiaskeleet: Timo Sokura; valot: Timo Hämäläinen, Topi Jukka, Petri Mättö, rooleissa: Helka Periaho, Pirkko Hämäläinen (vierailija), Jussi Johnsson, Marja-Liisa Ketola, Stella Laine, Sami Lanki, Turo Marttila, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Samuli Punkka ja Eero Rannio sekä  Leevi Lehtonen ja Topias Vitikainen

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.3.2017

 

Terijoella on Helena Anttosen tilaustyönä Lappeenrannan kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, joka tähtää isolla nuolella suuren yleisön maaliin. Minulle aikansa lomakeidas Terijoki on paikkana aika tuntematon suuruus, ja näytelmän välittämä kuva siitä voi olla yksi osa totuutta.

Näytelmää ei onneksi ole yritetty venyttää vuosikausien mittaiseksi historiakertomukseksi, vaan keskittyy yhteen lomasesonkiin leskirouva Alman (Helka Periaho) omistamassa pensionaatissa. Tarina käynnistyy varsinaisesti alkukesästä 1933 ja loppuu saman vuoden syksyyn. Väistämättä mieleen saapuu muistuttelemaan olemassaolostaan Jacques Tatin lystikäs mykkäelokuva Riemuloma Rivieralla.

Alun vimmaisen musiikin soidessa suoritettu punaisten ja valkoisten nauhojen jako saa aikaan kylmiä väreitä, mutta siitä siirrytään paljon leppoisampaan arjen aherrukseen ja lintujen viserrykseen. Flyygeli soi ja kepeä lauleskelu täyttää tyhjät hetket. Lomailun lomassa puhutaan Hitlerin ja Mussolinin nousseen valtaan, mutta kukaan ei tietenkään tiedä, mitä on tulossa. Monet suunnittelevat saapuvansa samaan paikkaan aina uudestaan ja maalailevat aurinkoisia suunnitelmia kymmenenkin vuoden päähän. Valaistus pysyy aurinkoisen huolettomana, ja lomailijoiden pahaa-aavistamattomuus on luonnollisesti aika traagista.

Terijoella kuva 2.jpg
Tarja Jaatisen lavastus on ilmava, valoisa ja rauhanomainen. Takakangas muuttuu valojen avulla taivaaksi ja mereksi.

Tarja Jaatisen räätälöimä lavastus on tyyliltään ilmava ja vaalea lattiaa myöten. Ovia ei ole ja seinistäkin näkee läpi. Miljöö on avoin, yhteisöllinen ja vapaa. Hulppea huvila pysyy koko ajan kaiken keskellä, ja pyörönäyttämöllä on onnistuttu toteuttamaan muutama huikean dramaattinen kohtauksen päättyminen ja vaihtuminen toiseksi.

Huvilan oviaukkoon ilmestyy jos jonkinlaista hiippailijaa ja henkilöjoukko tuntuu aluksi hajanaiselta, mutta onnistuu kietoutumaan loppua kohden paremmin yhteen. Samuli Punkan esittämä steppaava mies appelsiininvärisissä kengissä on hurmaava ilmestys, kun taas hänen toinen hahmonsa on tympeydessään viihdyttävä kirjaviisas kuvataiteilijan puoliso. Kiertelevän näyttelijä Essin (Pirkko Hämäläinen) keino irtisanoutua töistään on hankkiutua riitoihin teatterinjohtajan kanssa, ja hän vaikuttaa aluksi raivostuttavalta diivalta. Sekin kääntyy kuitenkin myöhemmin koomiseksi.

Anttonen on kirjoittanut henkilöille omia kaariaan, ja moniin on saatu puhallettua inhimillisyyttä ja syvyyttä. Useat henkilöt, kuten muuan kirjailija, pohjautuvat todellisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Monilla Alman huvilaan kokoontuvista taiteilijoista on ollut tapana viettää kesiään samassa paikassa aiemminkin.

Alkukesän vahva tulevaisuudenusko kääntyy syksyä kohden epävarmuudeksi. Helka Periahon esittämällä Almalla on menneisyys, jonka hän on salannut jopa läheisiltään. Yhteentörmäystä reppanan sukulaismiehen (Sami Lanki) ja Alman kasvattipojan (ensi-illassa Topias Vitikainen) välillä yritetään nostaa näytelmän tärkeäksi ristiriidaksi. Sen nostatus jää kuitenkin aika vähälle, ja suureksi huipuksi tarkoitettu kohta tuntuu vähän päällenaulatulta.

Näytelmän alkupuolen langat olisi kokonaisuuden eheyden kannalta voinut esitellä nopeammin, jotta niiden yhteenpunominen olisi päässyt paremmin vauhtiin. Esitykseen tupsahtelee yllättävistä rakosista huumoria, mikä pitää yleisilmeen lupsakkana. Terijoella näyttää, kuulostaa ja tuntuu kauniilta, ja se on saavuttanut hakemansa vilpittömän seesteisen tunnelman.

Hupiukot elokuvanteossa

Hupiukot elokuvanteossa

Teatteri

Arvio: Kiviä taskussa

Käsikirjoitus: Marie Jones; suomennos: Henri Kapulainen; ohjaus: Pentti Kotkaniemi; koreografia: Tuovi Rantanen; lavastus ja puvut: Jyrki Seppä; rooleissa: Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilassa 24.10.2002, vierailunäytös Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.3.2017

 

Harvoin näkee näissä teatteriympyröissä riemusta hihkuvaa yleisöä, joka esityksen loputtua taputtaisi seisaallaan vaikka aamuun asti, jos joku ei sytyttäisi saliin valoja. Irlantilaisen näytelmäkirjailijan Marie Jonesin vuonna 1996 kirjoittama Kiviä taskussa on pyörinyt, ellei suorastaan vierinyt Suomen teattereissa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esittämänä kohta 15 vuoden ajan. Se on saavuttanut Suomessa aseman, jossa ihmiset rynnivät hysteerisinä hankkimaan pilettejään heti, kun ne tulevat johonkin myyntiin.

Näytelmän päähenkilöt Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) hankkiutuvat kotikulmillaan Irlannissa amerikkalaiselokuvan avustajiksi, jonka kuvaukset synnyttävät koko kylässä isoa pöhinää. Vain kahden näyttelijän käyttäminen näytelmässä, jossa on ainakin 15 hahmoa, aiheuttaa tietysti omat rajoitteensa juonenkuljettelulle, mutta mahdollistaa samalla hurjien karikatyyrihahmojen syntymisen. Roolien väliset erot on tehtävä selkeiksi pääasiassa ryhdin, äänen ja ilmeilyn avulla, sillä vaatteita ei liiemmin vaihdella. Lavastuksessa näkyvintä osaa esittää taustalle ripustettu iso filmiruutu, jonka rooli on lähinnä rajata iso näyttämö sopivan kokoiseksi siivuksi.

Martti Suosalo ja Mika Nuojua, Kiviä taskussa
Kuvat on näpätty keväällä 2002, mutta näillä mennään edelleen.

Huumorin vastapainoksi näytelmään on liitetty traagisiakin tilanteita, mutta ensisijaisesti lopputulos on kuitenkin absurdi ja hykerryttävän hilpeä. Aivan tavan takaa teatterissa ei taideta nähdä varsinaista yleisön kanssa keskustelemista, joka pienissä määrin solahtaa tähän näytelmään kuin kahvikuppi suolistoon. Näyttelijät pelaavat taitavasti näytelmään kirjoitetulla verbaalisella huumorilla, vaikka se joskus on aika halpaakin. Hahmojen nimet eivät painuneet kallooni, mutta Suosalon tuhiseva ja housut kainaloihin kiskonut hongankolistaja sekä Nuojuan lehmäesitelmää pitävä hyypiö jäivät hillittöminä tapauksina mieleeni.

Jotkut taiteellisesti kunnianhimoiset teatterinjohtajat mielellään välttäisivät tällaisia tähtinäyttelijöillä ratsastavia hupaelmia, mutta toisaalta ohjelmiston monipuolisuuden vuoksi ne ovat tärkeitä elementtejä näytöspaletissa. Maanantainakin loppuunmyydyssä katsomossa kuului istuvan lukuisia katsojia, joiden jalat eivät vuosikausiin ole teatterin lattialle hiekkaa tuoneet.

Tuntuu käsittämättömältä, että näytelmää on kohta esitetty 15 vuotta. Miten on mahdollista, että näyttelijät jaksavat vetää samaa huumoriesitystä ja kykenevät pitämään tekemisen tuoreena vuosienkin jälkeen? Vaikka he ovat astelleet näyttämölle pimeydessä panhuilumusiikin soidessa, veivanneet irlantilaistyyppistä koikkelointitanssia ja rytkytelleet linja-autossa sellaiset 650 kertaa, varsinkin Suosalo näyttää toisinaan putoavan hetkellisesti roolistaan. Ja sekös on hupaisaa. Veikkaan siis vastauksen jaksamiskysymykseen olevan hieman nurinkurinen – he jaksavat, koska tekevät sitä.

 

Terve Argan sairastaa

Terve Argan sairastaa

Teatteri

Arvio: Luulosairas

Käsikirjoitus: Molière; ohjaus: Arto af Hällström; lavastus: Kati Lukka; pukusuunnittelu: Tarja Simonen; rooleissa: Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus / Reetta Ylä-Rautio

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 22.4.2015, siirtyi Suurelle näyttämölle syksyllä 2016

 

Luulosairas on Molièren viimeiseksi jäänyt näytelmä 1670-luvulta, mutta iäkkääksi tekstin tunnistaa lähinnä tapahtumapaikasta. Sen ensi-illasta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä oli jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sittemmin se on siirretty suurelle näyttämölle, jonka katsomo myös torstaina 2.3. oli täynnä.

Luulosairas Argan (Jukka-Pekka Palo) luottaa enemmän moderniin lääketieteeseen kuin itseensä ja mahdollisiin tuntemuksiinsa. Samasta hyväuskoisuusongelmasta kertoo se, että hän on mennyt naimisiin Béline-nimisen naisen (Pirjo Luoma-Aho) kanssa, joka toivoo ainoastaan miehensä kuolemaa voidakseen periä hänet. Argan haluaisi naittaa tyttärensä Angéliquen lääkärin kanssa, jotta saisi itselleen lääkärin helposti saataville lähipiiriin, mutta Angélique on jo mennyt rakastumaan tyylikkään asialliseen Cléanteen (Harri Nousiainen).

Menin katsomaan näytelmää tietämättä siitä oikeastaan muuta kuin Molièren sekä Jukka-Pekka Palon ja Minttu Mustakallion. Henkilöt ripotellaan näyttämölle yksi kerrallaan, ja hämmästyin jokaisen kohdalla. Juuri kun olin luullut nähneeni kaikki näytelmän henkilöt, ovesta pelmahti vielä joku arganinveli. Jatkuvasti hämmästyvän luulosairaan Arganin kirkkaus himmenee vähän värikkäiden sivuhenkilöiden rinnalla, mutta minua se ei häirinnyt.

Erään näyttämöllä parhaimmin loistavista rooleista tekee Petri Liski isänsä kannattamana miesehdokkaana tyttärelleen. Hänestä on maskeerauksen, ilvehtimisen ja ääntelyn avulla leivottu totaalitampio tötterö, joka on isänsä avustuksella opetellut ulkoa potentiaalisille appivanhemmille lausuttavat fraasit.

luulosaira-kansallisteatteri-petri-liski
Angélique (Kreeta Salminen) ei näytä vihreää valoa kosijalleen (Petri Liski), mutta yleisö ei ole pysyä housuissaan.

 

Luulosairaan menneisyys pienen näyttämön tuotantona näkyy näyttämön rajaamisena pienikokoiseksi. Kaikki tapahtuu lähes olemattomalla huonekalumäärällä yhdessä juhlavassa tilassa, johon johtaa muutama ovi. En olisi uskonut, että se voi toimia suurellakin näyttämöllä.

Esityksessä leimallista on hallitun teatraalinen liikekieli. Vaikka näytelmä on puheteatteria puhtaimmillaan, tarkasti rytmitetyt etukenot, hätkähtämiset ja päänliikauttelut pitävät kokonaisuuden kiehtovan dynaamisena. Erityisesti panin merkillle Arganin palvelijan Toinetten (Minttu Mustakallio) jalat, jotka aina asettuivat lopulta siten, että vasen jalka osoittaa selkeästi ulospäin. Näytelmä laskettelee tyylikkäästi pujotellen ilman horjahtelua.

Varsinkin loppua kohden näytelmä muuttuu hillittömän hauskaksi, ja esitykseen saapumalla otat riskin, että naurat ääneen ja monasti.