Teatteri
Arvio: Jeanne
Käsikirjoitus ja ohjaus: Aapo Stavén; musiikki: Mariina Niittymäki; rooleissa: Saara Östman, Marika Spencer, Sonja Kangastalo, Lukas Peurala, Ossi Välimäki, Heidi Haiko, Juha Östman, Oscar El Husseini, Aila Nikunen ja Ari Väänänen.
Rata-ryhmä Pulsan aseman kesäteaterissa 6.7.2018
Rata-ryhmän Jeanne kertoo tarinan vain 19-vuotiaaksi eläneestä ja satavuotisen sodan sankariksi nostetusta Jeanne d’Arcista. Ensi- ja toiskuulemalta hieman kulmakarvoja nostattava kesäteatterinäytelmän päähenkilö tunnetaan uskonnollisista näyistään, joissa arkkienkeli Mikael (Lukas Peurala) ja muut pyhät kumppanit (Sonja Kangastalo ja Marika Spencer) väittävät, että juuri Jeannen (Saara Östman) on syytä pelastaa Ranska tuholta. Lievästi skitsofreniaan viittaava oirehdinta johti sankaritekojen jälkeen noituussyytöksiin ja oikeusmurhaan, mutta sittemmin hänet on kohotettu katolisen kirkon pyhimykseksi.
Tätä virkettä lukiessasi olen salakavalasti rikkonut välissämme olevan neljännen seinän, ja koska vahinko on jo tapahtunut, jatkan vielä parin lauseen verran. Reiluuden nimissä sinun on tässä tekstissä pidemmälle edetessäsi hyvä tiedostaa, että tunnen (tai ainakin haluan kokea tuntevani) useampia henkilöitä Jeannen ydintyöryhmästä. Täydellinen puolueettomuus alkaa lappeenrantalaisella teatteritantereella näyttää mahdottomalta, mutta ehkäpä se ei pitkällä tähtäimellä ole tarkoituksenmukaistakaan. Jeanne edustaa monessa suhteessa sellaista teatteria, jonka puolesta minäkin liputan. Seuraavien kappaleiden aikana tulen kehumaan näytelmää, mutta väitän, että se johtuu aivan muista seikoista kuin tutuista naamoista lavalla.
Sivistävyys. Aapo Stavénin ensimmäinen pitkä käsikirjoitus Jeanne pohjaa vakaasti faktoihin ja kertoo kronologisesti (luojan kiitos) etenevän tarinan, joskin ajassa loikitaan välillä jopa uskaliaan massiivisia hyppyjä eteenpäin. Juonen syy-seuraussuhteista saa helposti kiinni, sillä puolentoista tunnin mittaiseen näytelmään on jätetty vain oleellinen hyvän draaman ohjesääntöjen mukaisesti. Kuten usein taideteoksissa, taustat tunteva saa teoksesta eri asioita irti, mutta se ei tälläkään kertaa ole edellytys. Ennen näytelmän katsomista muistin Jeanne d’arcista vain hataria yksityiskohtia ja vuosisadan lähes oikein. Näytelmä kertoo tarvittavat tiedot itsekin.
Yhteisöllisyys. Kun takana on ryhmän tuki, heittäytyminen on helppoa ja palkitsevaa. Se myös tuo tekemiseen rentoutta ja prosessiin luovuutta. Jeannessa päähenkilöstä ei ole epäselvyyksiä, mutta myös lukuisille sivuhenkilöille myönnetty tila on miellyttävän lavea. Tekemistä on kaikilla näyttelijöillä aivan riittämiin, kukaan ei nouse liiaksi tapetille eikä näyttämöllä tarvitse olla yksin. Kaikki ovat myös menneet esiintyjinä eteenpäin.
Itseironia. Kun teatteria tehdään yleisölle – kuten monasti on tapana – siihen on suhtauduttava vakavasti. Liika leukojen kiristely ei kuitenkaan vie asioita loputtoman pitkälle, ja Jeannenkin suola on läpi näytelmän jatkuva itseironinen vire. Kun tietty kynnys on ylitetty, ei ole enää mikään ongelma pukea kuninkaalle räikeitä sukkahousuja, sotilaille Juhla Mokka -haarniskoja tai paisuttaa laulua täytetavuilla.
Metaforisuus. Pulsan aseman kesäteatterin näyttämönä toimivien hiekkarinteen ja olemassaolevien rakennusten ei voi hyvällä tahdollakaan katsoa edustavan teatteritilan tyypillistä mallia. Ympäristöstä on moneksi, ja kun mikään ei liiaksi yritä jäljitellä todellisuutta, kaikki muukin on helpompi sulattaa. Toki teatteri on lähtökohtaisesti asioiden väittämistä joksikin muuksi kuin mitä ne ovat, mutta pelkistäminen ja rosoisuus antaa onnistuessaan mielikuvitukselle ihmeen paljon tilaa.
Kohtauksettomuus. Kun näytelmän aikarakenne toimii, sitä ei tarvitse ajatella. Jeannenkin tapauksessa ymmärsin vasta jälkeenpäin, että eteenpäin vyöryminen tapahtui täysin huomaamatta. Näytelmät rakentuvat kohtauksista, ja sinänsä on sama, kutsutaanko rytmiltään ja miljööltään toisistaan poikkeavia juonen jaksoja kohtauksiksi vai vaikkapa hetkiksi. Olennaisempaa on, miten nämä jaksot toimivat yhdessä ja kuinka ne liittyvät toisiinsa. Henkilökohtaisesti katson vinoon toteutuksia, joissa kohtausten välissä lähes kirjaimellisesti lyödään kädet yhteen, sammutetaan valot, tehdään hätäinen roudaus ja tampataan jaloilla toiseen paikkaan, eikä sellaista tarvitse Jeannessa kestää.
Mariina Niittymäen sävellykset ja erityisesti sanoitukset eivät kysele, onko jokin musiikillinen tyylivalinta liian suoraviivainen, sillä kaikki menee uskottavasti läpi ja toimii. Jeannessa ei totutusti ole erillistä bändiä, joka joutoajat kököttäisi nurkassaan kaivelemassa nenää ja muita aukkojaan, vaan musiikki ponnahtaa esiin yllättävillä kokoonpanoilla näyttelijöiden itsensä soittamana ja laulamana. Se ei varsinaisesti ole seikka, joka tekisi esityksestä yksiselitteisesti paremman tai huonomman, mutta nostaa toki arvostuspeukalon ylös ja on yksi mielenkiintoa ylläpitävä elementti lisää suuressa kokonaisuudessa.
Rata-ryhmän ajama kesäteatterikäsitys on kesäteatteria vain siksi, että sitä esitetään kesällä, ja se on kovin virkistävää. Kysymykseen ”mitäs sitten” Jeanne ei yritä esittää vastausta ja näytelmän loppu saattaakin yllättää yllätyksettömyydellään; tiedä sitten, mitä muuta se olisi kaivannut. Perinteisen palikkamallin mukaan kyse on tragediasta, mutta läpi näytelmän kulkeva kepeys ei päästä tunnelmaa liian raskaaksi. Kontrasti hauskuuden ja vakavuuden välillä on toki silmiinpistävä, mutta tasapaino niiden välillä on oikein toimiva.
