Tapahtuma-aika epämääräisessä menneisyydessä

Lännen pelurit Peer Gynt.jpg
Ylemmässä kuvassa voimme havaita Peer Gyntiä Pulsassa ja alemmassa, Jukka Autin ottamassa kuvassa Lännen pelureita Tirvalla.

Viikonlopulle osui tiheä kesäteatteritiivistymä, kun perjantaina huristelimme Pulsan asemalle Peer Gyntin ensi-iltaan ja lauantaina onnistuimme toisella seurueella jotenkin päätymään Tirvalle pällistelemään Lännen Pelureita.

Peer Gynt tiesi minulle jo toista pistäytymistä Pulsan aseman ympäristöllä, ja hauskaa oli. Katsomiskokemuksen miellyttävyyteen vaikutti olennaisesti viehkeä sää, mainio seura ja ennen kaikkea kovin korea nouseva katsomo, joka oli nimenomaisesti tätä esitystä ajatellen pystyyn pykätty.

Kompaktin kokoinen näyttelijäryhmä pelaa näyttämöllä hyvin yhteen, mikä saa tekemisen näyttämään rennolta, vaikka pienimuotoista pikku ensi-iltajännitystä varmasti leijaili ilmassa. Nimiroolin tekevä Mauno Terävä on jäätävän vimmainen ja mahdottoman fyysinen esiintyjä, ja sanoisin että jönssens sentään.

Kesäteatterissa esitysmuotona arvostan ehkä eniten kiinteän näyttämön rajoitteiden puuttumista, kuten lähes rajoittamatonta korkeutta ja syvyyttä. Peer Gyntissäkin pihapiirin rakennuksia ja maaston muotoja hyödynnetään kivasti. Jokuhan olisi saattanut sijoittaa katsomon rinteeseen ja järjestää näyttämön tasamaalle eikä päinvastoin, mutta tällainen ratkaisu on paljon mielenkiintoisempi.

Näytelmän ohjaaja Aapo Stavén on ymmärtänyt kesäteatterista sen olennaisen asian, että vaikka yleisö ei yleensä odota tyylilajilta murheisia tai ahdistavia tuntemuksia, näytelmän ei silti tarvitse olla rytmitajuton farssi. Peer Gynt aiheuttaa huvitusta siinä missä pistää ajattelemaankin, mutta ei sorru halpojen naurujen lypsämiseen.

Lauantainen Tirvan-seikkailu puolestaan jää ehkä mieleen vähintään yhtä suuressa määrin matkasta kuin itse päämäärästä. Retken toisella osapuolella matka alkoi ennen kukon röyhtäisyä vene-(oletettu) linja-auto-lossi-henkilöautoyhdistelmällä jostain Savosta ennen Lappeenrannan rautatieasemalle suuntautunutta polkupyöräilyämme. Kouvolaan junailtuamme oli edessä enää reilun 20 kilometrin konkelointi Tirvan lavalle sateessa, jossa olisi ollut helpompi uida kuin ajaa pyörällä. En tietenkään yritä vierittää vastuuta pois itseni hartioilta, mutta onhan se mahdollista, että muutama reittivalintakin olisi saatettu tehdä kerrasta oikein ilman taivaalta siunaantunutta totaalikastelua.

Mutta se ulkoteatterillisista sivuraiteista; keskitytään vielä hetkeksi ulkoilmateatteriin. Lännen pelurit on niin rehellistä ja ylpeydellä tehtyä kesäteatteria, ettei oikein enempää voi olla. Oikeastaan vain haitari puuttuu. Järjettömän kokoiselle esiintyjäjoukolle on kuitenkin saatu rakennettua hyvin tasa-arvoiset roolit, mikä on tietysti tärkeää.

Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen, epämääräiseen menneisyyteen, jolloin Tirvan kylällä (hoh) eleli intiaaneja ja saluunan ovet heilahtelivat, koska mikäpäs jottei. Näytelmä sisältää myös sen hassunhauskasti nimetyn kiintiöhenkilön, ja siitä mieluusti vaikka sen enempääkin tässä selostaisin, mutta en nyt muista, mikä takapuoleen viittaava nimitys se lopulta se sitten oli. Tämä kaikki siis vilpittömällä lämmöllä; kesäteatterin katsomisessahan on lopulta kyse suhtautumisesta.

Siiri Liitiä
Lännen pelureista bingo tuli, ainakin, mikäli päätämme laskea sheriffin poliisiksi, ja miksipä emme päättäisi.

Esitys on ladattu suurella määrällä musiikkia sekä hyviä laulajia, ja omat aplodinsa ansaitsee toki esitystä varten askaroitu saluunan piano. Vaikka itse esityksen aikana säästyimmekin vettymiseltä, oli soittopeli siirretty sateelta piiloon katoksen alle, mikä tosin ikävästi peitti muuta bändiä.

Kuluva kesä on muutenkin ollut kesäteatterillisesti suorastaan pursuileva, sillä muutamia viikkoja sitten olin todistamassa myös Sähköllä valaistua taloa sekä Aikamoisia akanketaleita. Aivan lähiympäristön esityksistä olen käsittääkseni välttynyt ainoastaan Tasihinin talon Pekka Töpöhännältä. Kesäteatterit eivät ole oikein olleet intohimoni, sillä ensisijaisesti olen hyvän teatterin ystävä, ja jollain tapaa menen mieluummin pönöttämään ammattiteatterin katsomoon kuin pelkään pettyväni harrastajateatterista. Onneksi pettyä ei ole tarvinnut tänä kesänä kuin akanketaleisiin, ja sekin oli näistä se ammattimaisin ja hintavin, eli mainitsemassani ajatuksenkulussa ei ole järjen haituvaa.

Advertisements
Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.

Seuraava tie

Seuraava tie

Eleltiin eduskuntavaalikevättä 2015. Maaliskuinen ilta-aurinko siivilöityi kuusien latvojen läpi heittäen varjonsa ilmassa leijuvaan katupölyyn. Jätin polkupyöräni Lappeenrannan kaupunginteatterin ja kirjaston väliseen pyörätelineeseen ja marssin sisään teatterin pääovista.

Minulla oli jo lippu. Hyvälle paikalle, nelosriville, joten astelin suoraan katutason narikalle. Kännykkäni kuoret olivat saaneet edellisenä syksynä kantaakseen yhden arvoesineen, K9-kortin. Se on Lappeenrannan kulttuuritoimen myöntämä vipuvarsi, jolla pyritään peruskoulunsa viimeisiä veteleviä nuoria kampeamaan kulttuuripalvelujen aktiivisempaan hyödyntämiseen. Sillä pääsee maksutta kaupungin museoihin, kaupunginorkesterin konsertteihin sekä kaupunginteatterin näytöksiin. Museoihin en ole missään vaiheessa tuntenut pienintäkään kiinnostusta, mutta konsertteja tai teatteria vastaan minulla ei oikeastaan ollut mitään, en vain liiemmin käynyt.

Taikakorttia näyttämällä takin sai ilmaiseksi säilytykseen. Reilua, ajattelin ja lähdin lippuani heilutellen portaiden juurelle, jossa mies repäisi tarkistuslipun juhlavasti irti. Lähdin maailmanomistajan elkein kapuamaan portaita kohti teatterin lämpiötä, jonka matalalta paistava aurinko oli maalannut kultaiseksi. Käsiohjelman sai siihen aikaan napata ilmaiseksi pöydältä. Siinä oli kaikki tärkeimmät: lyhyt kuvaus näytelmän aiheista, mielenkiintoinen kuvitus sekä näyttelijöiden ja muun työryhmän nimet.

Mietiskelin varovasti tulevaa. Tiesin vain, että näytelmän nimi on Neljäs tie ja että se on kantaesitetty pari vuotta aiemmin suuressa Kansallisteatteri-nimisessä taidelaitoksessa. Muistelin jokin aika sitten vilkaisseeni Yle Teeman myöhäisillassa lähetettyä, levotonta näytelmää, jossa koikkelehti pelottavannäköinen Mikki Hiiri. Kyseessä oli ollut juuri tämä Neljäs tie, mutta silloin en sitä tiennyt. Ensi-iltaan tullessaan se oli aiheuttanut pöllähdyksen teatterikriitikoiden mielipiteissä. En enää muista, miten tulin yhdistäneeksi sen tähän. Nyt tulossa oli teatterinjohtaja Jari Juutisen ohjaus, ennakkotietojen mukaan Kansallisteatterin alkuperäisversiota draamallisempi ja komediallisempi.

Kulttuurikortti
Tänään tiistaina 28.3. tulee kaksi vuotta siitä, kun näin Neljännen tien ensimmäisen kerran.

Jukola-salin ovet avautuivat. Lampsin istumapaikalleni ja sujautin lippuni taitetusta A4-paperista muodostuvan käsiohjelman väliin. Pimeällä näyttämöllä näkyi rivi laatikoita, joiden etupuoli kiilteli katsomon valoissa. Hymähdin ajatukselle, että olin yksin teatterissa. Eihän yhdeksäsluokkalaiset pojat tee tällaista. Kutsuin sitä itseni sivistämiseksi.

Eihän minun etukäteen lippua olisi tarvinnut hankkia. Syyskaudelta jatkaneen näytelmän täyttöaste jäi keväällä jonnekin 14 prosentin pintaan. Juutisesta oli Lappeenrannassa ehtinyt muodostua tavaramerkki, joka tarkoitti ihmisten mielissä taiteellista ja vaikeasti ymmärrettävää sisältöä. Kriitikot ylistivät ja katsojat kummeksuivat. Tosin voiko heitä kutsua enää katsojiksi, jos he eivät tule edes katsomaan?

Rivilläni istui lisäkseni muutama muu henkilö, takanani muutama lisää. Koko katsomossa meitä oli ehkä 20. Lattiaa nuoleva valojuova ehti juuri ja juuri karata sulkeutuvasta oviaukosta lämpiöön. Hetken aikaa istuimme hiljaisuudessa todellisuuden ja teatteri-illuusion häilyvällä rajavyöhykkeellä, ja sitten puolihämärällä näyttämöllä erottui savukoneen pölläytys. Valot nousivat hieman, ja alkuasukasta muistuttava hiipijä sipsutti näyttämön oikealta sivulta ottamaan käteensä kanteleen. Sävelistä muodostui Oi kallis Suomenmaa -laulu, jota kerääntyi näyttämölle laulamaan joukko pellavavaatteisiin verhoutuneita ihmisiä.

Näytelmä esitteli minulle tuntemattomat, mutta monille arkipäiväiset poliitikot Kalevi Sorsasta Iiro Viinaseen. Väliaikaan mennessä Suomi oli silmieni edessä ajelehtinut itsenäistymisestään tilanteeseen, jossa EY tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja kaikilla on siihen perustelunsa. Mutta kukaan ei ymmärtänyt kuunnella Esko Seppästä, järjen ääntä, jonka mielestä EMU ei voi koskaan olla muuta kuin lentokyvytön lintu.

IMG_9437.JPG

En ollut varma, pitääkö väliajalle lähdettäessä taputtaa, mutta ei siitä haittaa tainnut olla, kun muutkin sitten liittyivät kämmentenläpyttelykuoroon. Astelin ulos salista ja kävin haistelemassa Valtakadun kevätiltaa. Olin täpinöissäni, esitys vaikutti mielenkiintoiselta, ja sen draamallinen käsittelytapa sinällään puisevaan aiheeseen tuntui kiehtovalta. Pyöräni huojui leppoisassa iltatuulessa.

Näytelmä jatkui poliitikkojen rynnistämisellä jääkiekkojoukkueena näyttämölle, jolla seisovat laatikkoelementit oli järjestetty uudelleen ikään kuin pulpeteiksi. Näyttelijät vaihtoivat hahmoista toiseen edes yrittämättä liikaa imitoida alkuperäistä henkilöä. Tositapahtumat vyöryivät hengästyttäväksi dramatisoituna joukkuepelinä epäuskoisena tuijottavien silmieni verkkokalvoille.

Teatteriesityksen aiheena Suomen taloushistoria kuulostaa varmasti vieraannuttavalta, ja siksi näytelmä olisi vaatinut tuekseen myyjän tai vähintään ajatellun markkinoinnin. Talossa tuotettiin pikkuruisilla resursseilla priimaa, joka olisi ansainnut tulla paremmin nähdyksi. Esimerkiksi Neljäs tie oli suunniteltu juuri eduskuntavaalivuodelle, ”jotta kansa saisi tietää”.

Kun esitys päättyi ja purkauduimme pimenneeseen ja viilenneeseen ulkoilmaan, ymmärsin nähneeni jotain suurta. Autioilla keskustan kaduilla pyöräillessäni tapailin mielessäni Oi kallis Suomenmaata. Oli yksiselitteistä, että tämä pitäisi nähdä uudestaan.

IMG_0011.JPG

Kuvio toistui pääsiäistä seuranneena lauantaina. Ja ennen kuin huomasinkaan, istuin katsomomassa samaa näytelmää vielä kolmantenakin lauantaina, tällä kertaa kaverini kanssa, jonka halusin näkevän esityksen. Hänellä oli uudet silmälasit.

Se oli Neljännen tien viimeinen näytös. Olin hurmoksessa ja halusin saada lisää. Teatterin tarjonta oli sinä keväänä kovin monipuolinen ja runsas. Etsin tajunnanräjäyttävää kokemusta Sotilaspojasta, Woyzeckista ja Dostojevskista. Hyvää oli paljon, mutta samaa elämänsuunnan muuttavaa risteystä ei tullut vastaan.

Näytelmän aiheista ja kiihkeästä käsittelytavasta olen sittemmin ammentanut näkökulmia erityisesti yhteiskuntaopin, mutta myös äidinkielen ja historian esseisiini. Aloin katsoa politiikkaa ja taloutta uusien lasien läpi.

Otin polkupyöräni ja lähdin harhailemaan. Valtakadun teatteritalo sulkeutui takanani ja jäin kiertelemään, odottamaan uutta, vasta tammikuussa avautuvaa kauppakeskusteatteria. Kirjoitin teatteri-ilmapiiriä käsittelevän esseen ja perustin yhden teatteriblogin. K9-kortti vaihtui opiskelijalippuihin. Tällä uutta valaistumista etsiskelevällä pyöräretkellä risteilen edelleen.

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Teatteri

Arvio: Terijoella

Käsikirjoitus ja ohjaus: Helena Anttonen (vierailija); skenografia: Tarja Jaatinen (vierailija); valosuunnittelu: Timo Hämäläinen ; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; tanssiaskeleet: Timo Sokura; valot: Timo Hämäläinen, Topi Jukka, Petri Mättö, rooleissa: Helka Periaho, Pirkko Hämäläinen (vierailija), Jussi Johnsson, Marja-Liisa Ketola, Stella Laine, Sami Lanki, Turo Marttila, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Samuli Punkka ja Eero Rannio sekä  Leevi Lehtonen ja Topias Vitikainen

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.3.2017

 

Terijoella on Helena Anttosen tilaustyönä Lappeenrannan kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, joka tähtää isolla nuolella suuren yleisön maaliin. Minulle aikansa lomakeidas Terijoki on paikkana aika tuntematon suuruus, ja näytelmän välittämä kuva siitä voi olla yksi osa totuutta.

Näytelmää ei onneksi ole yritetty venyttää vuosikausien mittaiseksi historiakertomukseksi, vaan keskittyy yhteen lomasesonkiin leskirouva Alman (Helka Periaho) omistamassa pensionaatissa. Tarina käynnistyy varsinaisesti alkukesästä 1933 ja loppuu saman vuoden syksyyn. Väistämättä mieleen saapuu muistuttelemaan olemassaolostaan Jacques Tatin lystikäs mykkäelokuva Riemuloma Rivieralla.

Alun vimmaisen musiikin soidessa suoritettu punaisten ja valkoisten nauhojen jako saa aikaan kylmiä väreitä, mutta siitä siirrytään paljon leppoisampaan arjen aherrukseen ja lintujen viserrykseen. Flyygeli soi ja kepeä lauleskelu täyttää tyhjät hetket. Lomailun lomassa puhutaan Hitlerin ja Mussolinin nousseen valtaan, mutta kukaan ei tietenkään tiedä, mitä on tulossa. Monet suunnittelevat saapuvansa samaan paikkaan aina uudestaan ja maalailevat aurinkoisia suunnitelmia kymmenenkin vuoden päähän. Valaistus pysyy aurinkoisen huolettomana, ja lomailijoiden pahaa-aavistamattomuus on luonnollisesti aika traagista.

Terijoella kuva 2.jpg
Tarja Jaatisen lavastus on ilmava, valoisa ja rauhanomainen. Takakangas muuttuu valojen avulla taivaaksi ja mereksi.

Tarja Jaatisen räätälöimä lavastus on tyyliltään ilmava ja vaalea lattiaa myöten. Ovia ei ole ja seinistäkin näkee läpi. Miljöö on avoin, yhteisöllinen ja vapaa. Hulppea huvila pysyy koko ajan kaiken keskellä, ja pyörönäyttämöllä on onnistuttu toteuttamaan muutama huikean dramaattinen kohtauksen päättyminen ja vaihtuminen toiseksi.

Huvilan oviaukkoon ilmestyy jos jonkinlaista hiippailijaa ja henkilöjoukko tuntuu aluksi hajanaiselta, mutta onnistuu kietoutumaan loppua kohden paremmin yhteen. Samuli Punkan esittämä steppaava mies appelsiininvärisissä kengissä on hurmaava ilmestys, kun taas hänen toinen hahmonsa on tympeydessään viihdyttävä kirjaviisas kuvataiteilijan puoliso. Kiertelevän näyttelijä Essin (Pirkko Hämäläinen) keino irtisanoutua töistään on hankkiutua riitoihin teatterinjohtajan kanssa, ja hän vaikuttaa aluksi raivostuttavalta diivalta. Sekin kääntyy kuitenkin myöhemmin koomiseksi.

Anttonen on kirjoittanut henkilöille omia kaariaan, ja moniin on saatu puhallettua inhimillisyyttä ja syvyyttä. Useat henkilöt, kuten muuan kirjailija, pohjautuvat todellisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Monilla Alman huvilaan kokoontuvista taiteilijoista on ollut tapana viettää kesiään samassa paikassa aiemminkin.

Alkukesän vahva tulevaisuudenusko kääntyy syksyä kohden epävarmuudeksi. Helka Periahon esittämällä Almalla on menneisyys, jonka hän on salannut jopa läheisiltään. Yhteentörmäystä reppanan sukulaismiehen (Sami Lanki) ja Alman kasvattipojan (ensi-illassa Topias Vitikainen) välillä yritetään nostaa näytelmän tärkeäksi ristiriidaksi. Sen nostatus jää kuitenkin aika vähälle, ja suureksi huipuksi tarkoitettu kohta tuntuu vähän päällenaulatulta.

Näytelmän alkupuolen langat olisi kokonaisuuden eheyden kannalta voinut esitellä nopeammin, jotta niiden yhteenpunominen olisi päässyt paremmin vauhtiin. Esitykseen tupsahtelee yllättävistä rakosista huumoria, mikä pitää yleisilmeen lupsakkana. Terijoella näyttää, kuulostaa ja tuntuu kauniilta, ja se on saavuttanut hakemansa vilpittömän seesteisen tunnelman.

Hupiukot elokuvanteossa

Hupiukot elokuvanteossa

Teatteri

Arvio: Kiviä taskussa

Käsikirjoitus: Marie Jones; suomennos: Henri Kapulainen; ohjaus: Pentti Kotkaniemi; koreografia: Tuovi Rantanen; lavastus ja puvut: Jyrki Seppä; rooleissa: Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilassa 24.10.2002, vierailunäytös Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.3.2017

 

Harvoin näkee näissä teatteriympyröissä riemusta hihkuvaa yleisöä, joka esityksen loputtua taputtaisi seisaallaan vaikka aamuun asti, jos joku ei sytyttäisi saliin valoja. Irlantilaisen näytelmäkirjailijan Marie Jonesin vuonna 1996 kirjoittama Kiviä taskussa on pyörinyt, ellei suorastaan vierinyt Suomen teattereissa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esittämänä kohta 15 vuoden ajan. Se on saavuttanut Suomessa aseman, jossa ihmiset rynnivät hysteerisinä hankkimaan pilettejään heti, kun ne tulevat johonkin myyntiin.

Näytelmän päähenkilöt Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) hankkiutuvat kotikulmillaan Irlannissa amerikkalaiselokuvan avustajiksi, jonka kuvaukset synnyttävät koko kylässä isoa pöhinää. Vain kahden näyttelijän käyttäminen näytelmässä, jossa on ainakin 15 hahmoa, aiheuttaa tietysti omat rajoitteensa juonenkuljettelulle, mutta mahdollistaa samalla hurjien karikatyyrihahmojen syntymisen. Roolien väliset erot on tehtävä selkeiksi pääasiassa ryhdin, äänen ja ilmeilyn avulla, sillä vaatteita ei liiemmin vaihdella. Lavastuksessa näkyvintä osaa esittää taustalle ripustettu iso filmiruutu, jonka rooli on lähinnä rajata iso näyttämö sopivan kokoiseksi siivuksi.

Martti Suosalo ja Mika Nuojua, Kiviä taskussa
Kuvat on näpätty keväällä 2002, mutta näillä mennään edelleen.

Huumorin vastapainoksi näytelmään on liitetty traagisiakin tilanteita, mutta ensisijaisesti lopputulos on kuitenkin absurdi ja hykerryttävän hilpeä. Aivan tavan takaa teatterissa ei taideta nähdä varsinaista yleisön kanssa keskustelemista, joka pienissä määrin solahtaa tähän näytelmään kuin kahvikuppi suolistoon. Näyttelijät pelaavat taitavasti näytelmään kirjoitetulla verbaalisella huumorilla, vaikka se joskus on aika halpaakin. Hahmojen nimet eivät painuneet kallooni, mutta Suosalon tuhiseva ja housut kainaloihin kiskonut hongankolistaja sekä Nuojuan lehmäesitelmää pitävä hyypiö jäivät hillittöminä tapauksina mieleeni.

Jotkut taiteellisesti kunnianhimoiset teatterinjohtajat mielellään välttäisivät tällaisia tähtinäyttelijöillä ratsastavia hupaelmia, mutta toisaalta ohjelmiston monipuolisuuden vuoksi ne ovat tärkeitä elementtejä näytöspaletissa. Maanantainakin loppuunmyydyssä katsomossa kuului istuvan lukuisia katsojia, joiden jalat eivät vuosikausiin ole teatterin lattialle hiekkaa tuoneet.

Tuntuu käsittämättömältä, että näytelmää on kohta esitetty 15 vuotta. Miten on mahdollista, että näyttelijät jaksavat vetää samaa huumoriesitystä ja kykenevät pitämään tekemisen tuoreena vuosienkin jälkeen? Vaikka he ovat astelleet näyttämölle pimeydessä panhuilumusiikin soidessa, veivanneet irlantilaistyyppistä koikkelointitanssia ja rytkytelleet linja-autossa sellaiset 650 kertaa, varsinkin Suosalo näyttää toisinaan putoavan hetkellisesti roolistaan. Ja sekös on hupaisaa. Veikkaan siis vastauksen jaksamiskysymykseen olevan hieman nurinkurinen – he jaksavat, koska tekevät sitä.

 

Terve Argan sairastaa

Terve Argan sairastaa

Teatteri

Arvio: Luulosairas

Käsikirjoitus: Molière; ohjaus: Arto af Hällström; lavastus: Kati Lukka; pukusuunnittelu: Tarja Simonen; rooleissa: Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus / Reetta Ylä-Rautio

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 22.4.2015, siirtyi Suurelle näyttämölle syksyllä 2016

 

Luulosairas on Molièren viimeiseksi jäänyt näytelmä 1670-luvulta, mutta iäkkääksi tekstin tunnistaa lähinnä tapahtumapaikasta. Sen ensi-illasta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä oli jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sittemmin se on siirretty suurelle näyttämölle, jonka katsomo myös torstaina 2.3. oli täynnä.

Luulosairas Argan (Jukka-Pekka Palo) luottaa enemmän moderniin lääketieteeseen kuin itseensä ja mahdollisiin tuntemuksiinsa. Samasta hyväuskoisuusongelmasta kertoo se, että hän on mennyt naimisiin Béline-nimisen naisen (Pirjo Luoma-Aho) kanssa, joka toivoo ainoastaan miehensä kuolemaa voidakseen periä hänet. Argan haluaisi naittaa tyttärensä Angéliquen lääkärin kanssa, jotta saisi itselleen lääkärin helposti saataville lähipiiriin, mutta Angélique on jo mennyt rakastumaan tyylikkään asialliseen Cléanteen (Harri Nousiainen).

Menin katsomaan näytelmää tietämättä siitä oikeastaan muuta kuin Molièren sekä Jukka-Pekka Palon ja Minttu Mustakallion. Henkilöt ripotellaan näyttämölle yksi kerrallaan, ja hämmästyin jokaisen kohdalla. Juuri kun olin luullut nähneeni kaikki näytelmän henkilöt, ovesta pelmahti vielä joku arganinveli. Jatkuvasti hämmästyvän luulosairaan Arganin kirkkaus himmenee vähän värikkäiden sivuhenkilöiden rinnalla, mutta minua se ei häirinnyt.

Erään näyttämöllä parhaimmin loistavista rooleista tekee Petri Liski isänsä kannattamana miesehdokkaana tyttärelleen. Hänestä on maskeerauksen, ilvehtimisen ja ääntelyn avulla leivottu totaalitampio tötterö, joka on isänsä avustuksella opetellut ulkoa potentiaalisille appivanhemmille lausuttavat fraasit.

luulosaira-kansallisteatteri-petri-liski
Angélique (Kreeta Salminen) ei näytä vihreää valoa kosijalleen (Petri Liski), mutta yleisö ei ole pysyä housuissaan.

 

Luulosairaan menneisyys pienen näyttämön tuotantona näkyy näyttämön rajaamisena pienikokoiseksi. Kaikki tapahtuu lähes olemattomalla huonekalumäärällä yhdessä juhlavassa tilassa, johon johtaa muutama ovi. En olisi uskonut, että se voi toimia suurellakin näyttämöllä.

Esityksessä leimallista on hallitun teatraalinen liikekieli. Vaikka näytelmä on puheteatteria puhtaimmillaan, tarkasti rytmitetyt etukenot, hätkähtämiset ja päänliikauttelut pitävät kokonaisuuden kiehtovan dynaamisena. Erityisesti panin merkillle Arganin palvelijan Toinetten (Minttu Mustakallio) jalat, jotka aina asettuivat lopulta siten, että vasen jalka osoittaa selkeästi ulospäin. Näytelmä laskettelee tyylikkäästi pujotellen ilman horjahtelua.

Varsinkin loppua kohden näytelmä muuttuu hillittömän hauskaksi, ja esitykseen saapumalla otat riskin, että naurat ääneen ja monasti.

 

Niskavuori pitää pään kylmänä

Niskavuori pitää pään kylmänä

Teatteri

Arvio: Niskavuoren nuori emäntä

Käsikirjoitus: Hella Wuolijoki, ohjaus: Iiris Rannio; skenografia: Samuli Halla; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; musiikki: Eero Rannio ja trad.; valosuunnittelu: Timo Hämäläinen; peruukit, kampaukset, maskeeraus: Sari Rautio; pukujen valmistus: Päivi Hanttu-Lindström, Anu Hovi, Päivi Saarimäki; muusikko: Eero Rannio; rooleissa: Seppo Merviä, Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Helka Periaho, Stella Laine, Marja-Liisa Ketola, Aija Pahkala, Tarja Kuorttinen, Sami Lanki, Tarja Kuorttinen, Turo Marttila, Susanna Kauppi, Eero Rannio, Jussi Johnsson

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2017

 

Lappeenrannan kaupunginteatterin kevätkauden 2017 ensimmäinen suuren näyttämön tuotos on Niskavuoren nuori emäntä. Vuodelta 1940 peräisin oleva näytelmä on Hella Wuolijoen kirjoittama, ja sen tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1880-luvun tienoille. Ohjelmistovalintana se ei ole varma, vaan ujo arvaus siitä, mitä suuri yleisö haluaa nähdä.

Näytelmä alkaa illasta, jolloin Juhania (Seppo Merviä) odotetaan saapuvaksi kotiin kertomaan, onko hänet valittu valtiopäivämieheksi. Juhanin menneisyys on jäänyt taloon, ja Niskavuoren muiden asukkien on setvittävä suhtautumistaan siihen. Kun talon vanha emäntä (Marja-Liisa Ketola) kuolee, taloon ”rahojensa vuoksi” naidun Loviisan (Sanna Kemppainen) on otettava emännän rooli, ja tätä kasvutarinaa näytelmä seuraa. Niskavuorella kaikki näyttää ulospäin arvovaltaisille vieraille hallitulta, eikä mistään näe, että sen asukkaat olisivat niin metsäänjuoksevaista sorttia.

Näytelmässä on sankka sakki korkeaperuukkisia henkilöitä, joiden väliset sukulaissuhteet eivät varmaan tuota ongelmia Niskavuori-tuntijoille, mutta minä en edes käsiohjelman perusteella meinannut tajuta esimerkiksi Juhanin ja Hetan olevan sisaruksia. Olisihan se tietysti pitänyt tietää, mutta puolustaudun sillä, etten tätä ennen ollut nähnyt yhtään Niskavuori-näytelmää.

Näyttämön takaosan rakennettu jylhä metsä näyttää vaikuttavalta vihreydessään, samoin suuret ja läpikuultavat pitsikäsitöillä koristetut kankaat, jotka riippuvat näyttämön reunoilla katosta. Seiniä, ovia tai ikkunoita ei onneksi nähdä lainkaan. Huonekaluja lukuunottamatta Samuli Hallan suunnittelema lavastus ei kuitenkaan muutu esityksen aikana juuri lainkaan, mikä käy vähän tylsäksi.

 

LPRKT_Niskavuori_lakanantamppaus.jpg
Fyysisiä töitä, kuten halkojen hakkaamista tehdään esityksessä oikeasti. Kuvassa Seppo Merviä ja Sanna Kemppainen.

 

Loirin taiteilut kalpenevat, kun Eino Leinon Niin jos oisit lauluni soi vahvana Eero Rannion säveltämänä. Hän on Lappeenrannan Niskavuori-näytelmää varten säveltänyt musiikkia kitaralle, ja sehän toimii. Muusikon sijoittaminen puoliksi näkyviin näyttämön vasempaan takareunaan on vähän hassu ratkaisu.

Näytelmän rytmiä rasittavat paikoin pitkätkin ihmistenväliset keskustelut, jotka pysäyttävät etenemisen ikävästi. Ohjaaja Iiris Rannio on kuulemma saksinut tekstistä aikaan sidottuja yhteiskunnallisia kannanottoja, mutta kielikeskustelua sinne on jätetty. Sehän on aiheena edelleen ajankohtainen, tosin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Hihittelin rommitoteja siemailevien pitkänhuiskean vallesmannin (Sami Lanki) ja rotevan herrassyötingin (Jussi Johnsson) lohkaisuille.

Näin näytelmän ensimmäisen kerran noin viikon ensi-illan jälkeen, mutta en tullut kirjoitel­leeksi siitä mitään. Sen jälkeen myös teatterin myyntineuvottelija ehti leimaamaan näytelmän Etelä-Saimaassa ”niin nähdyksi”. Viime perjantaina marssin uudelleen katsastamaan esitystä, joka sattui olemaan myös tuoksuton näytös. Ja toden totta, esitys oli yhtä hajuton kuin ensimmäiselläkin kerralla, enkä saanut siitä juuri selkeämpää otetta. Tämän esityksen “niskavuori” on melko ohut, eikä isommin päätä lämmitä.

Merkkiteos asiantuntijoille

Merkkiteos asiantuntijoille

Teatteri

Arvio: Canth

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen; ohjaus: Kaisa Korhonen; Rooleissa: Cécile Orblin, Kristiina Halttu, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-Aho, Jussi Lehtonen, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto, Elli Närjä, Eeva Putro, Harri Nousiainen, Henri Tuominen, Olli Ikonen, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä; musiikki: Hannu Kella; pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava; valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016

 

Kansallisteatterin Canth on tarina suomalaisen teatterin syntyvaiheista ja ihmisistä sen takana. Päähenkilö on luonnollisesti Minna Canth (Cécile Orblin) ja keskiössä ovat erityisesti hänen näytelmänsä. Hänen yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostaneet teoksensa synnyttivät aikanaan paljon keskustelua ja siitä kakusta myös Canth yrittää poimia koristeensa.

Continue reading “Merkkiteos asiantuntijoille”

Kun keisari tyhjää osti

Kun keisari tyhjää osti

Teatteri

Arvio: Keisarin uudet vaatteet

Käsikirjoitus: Hans Christian Andersen; sovitus: Mikko Roiha; rooleissa: Jarno Kolehmainen; ohjaus: Timo Sokura; valot: Topi Jukka; lavasterakennelma: Seppo Ihalainen ja Vesa Hulkkonen; puvut ja kankaat: Päivi Saarimäki ja Anu Hovi; tarpeisto ja nuket: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen; naamiointi: Sari Rautio

Ensipäivä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 12.1.2017

 

Koska Keisarin uudet vaatteet -lastennäytelmän ensipäivä ajoittui torstai-iltapäivälle kello 12, oli puhdas sattuma, että minulle tarjoutui tilaisuus mennä katsomaan se heti tuoreeltaan. Asiaa helpotti myös se, ettei esitys kestänyt 40 minuuttia pidempään.

H.C. Andersenin klassikon on sovittanut yhdelle näyttelijälle Mikko Roiha. Turhamaisen keisarin (Jarno Kolehmainen) ainoa merkityksellinen asia elämässä on uusien vaatteiden vaihtaminen. Häneen ottaa yhteyttä kankuri, joka lupaa valmistaa vallankumoukselliset vaatteet erikoiskankaasta, jonka hän väittää näkyvän ainoastaan viisaille ihmisille. Rahaa niihin ei olisi, mutta valtakunnan ylimystön edustajana keisari päättää nipistää rahat kansalta eli ”lasten karkkirahoista”.

Pienellä näyttämöllä seisoo ainoastaan pieni ja värikäs sovituskoppi, joka pyörähtelee tarjoten paitsi näkösuojan myös näytelmän lavastuksen. Koska Kolehmainen näyttelee yksin kaikki roolit, esityksen suunnittelu on vaatinut kekseliäisyyttä. Osa hahmoista toteutetaan nukeilla, ja välillä esimerkiksi puhelimen avulla. Aikaa kuluu kuitenkin myös vaatteiden vaihtamiseen, sillä varsinkin pienille lapsille hahmojen vaihtuminen on korostettava selkeästi ulkonäön ja puhetavan muuttumisella. Näissä siirtymäkohdissa olisi ollut paikka ääni- ja valotehosteilla kikkailuun.

Esitys on kepeä ja yksinkertainen, ja sisältää muutaman kiintiökakkavitsin. Lastennäytelmä ei tarjoa Kolehmaiselle aivan sellaisia mielettömiä revittelyn paikkoja kuin häneltä on totuttu näkemään, mutta naurahtelin kyllä useaan otteeseen älyttömille tilanteille ja kummalisille roolihahmoille. Myös katsomossa istuneet lapset, eli kohderyhmän edustajat vaikuttivat viihtyvän hyvin napakan pituisessa esityksessä.

 

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

[Edit: 14. helmikuuta 2017 Lappeenrannan kaupunginteatteri ilmoitti, että se palauttaa ovelta ostetun opiskelijalipun hinnan 12 euroon.]

Lappeenranta lisää vuoden 2017 alusta palvelumaksun kaikkiin myymiinsä Lippupisteen pääsylippuihin osana kaupungin säästötalkoita.  Se aikoo kaupunginteatterin- ja orkesterin myyntipalkkion avulla hankkia 70 000 euron lisätulot vuosittain edellyttäen, ettei korotus vaikuta yleisömääriin. Uudistuksen jälkeen pääsylippujen hinnat vastaavat Lippupisteen verkkokaupan hintoja, mutta myyntipalkkio menee siis kaupungille, ei Lippupisteelle.

Ymmärrän periaatteessa palvelumaksun käyttöönoton – sehän on normaali käytäntö useissa kunnissa. Kyseessä on silti edelleen normaali hinnankorotus, jota voimme halutessamme kutsua vaikkapa joulubonukseksi. Kyseenalaistan siis vastaavan korotuksen opiskelijalipuissa, joita myydään vain esityspäivänä teatterin lippukassalla. Sille ei ole vastinetta verkkokaupassa, eli myyjällä on mahdollisuus määritellä hinta täysin itse. Vanhan teatteritalon loppuaikoina ovelta ostettu opiskelijalippu maksoi 10 euroa, uuden talon myötä 12 ja kaavailujen toteutuessa vuoden 2017 alusta 13,50. Kahdessa vuodessa hintaa on siis hinattu ylöspäin 35 prosenttia.

Toki on hienoa, että mahdollisuus viime hetken opiskelijalipulle ylipäätään on järjestetty. Viime lauantaina kävimme oma-aloitteisesti 15–18-vuotiasta nuorista koostuvan kuuden hengen ryhmän kanssa katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa Jonni-näytelmän. En oikein usko, että samanlaista kiinnostusta tulla teatteriin olisi ilman tätä lippua ollut, eikä hinnan nousu ainakaan helpommaksi sitä tee. Osan vastuusta vierittäisin kyllä myös tiedottamiselle: harva tuntemani nuori edes tietää edun olemassaolosta.

Teatteri tai orkesteri eivät tee tiliään opiskelijalipuilla. Niiden tarkoitus on poimia massan seasta nuoria, jotka edullisemman hinnan avustamana saapuisivat useammin kokeilemaan kulttuuripalveluita ja myöhemmin mahdollisesti maksaisivat niistä täyden hinnan. Niiden tarjoaminen on siis sijoitus tulevaisuuteen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 suurin teatterissa käyvien ryhmä oli 45–64-vuotiaat ja pienin 15–24-vuotiaat, ja jos haluamme teattereissa riittävän katsojia vielä 20 vuoden päästä, nuoriin on panostettava nyt. Uskon olevan mahdollista laskea lipun hintaa palvelumaksun verran ja näin välttää lopullisen hinnan kohoaminen.