Avainsana: Kansallisteatteri

Terve Argan sairastaa

Terve Argan sairastaa

Teatteri

Arvio: Luulosairas

Käsikirjoitus: Molière; ohjaus: Arto af Hällström; lavastus: Kati Lukka; pukusuunnittelu: Tarja Simonen; rooleissa: Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus / Reetta Ylä-Rautio

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 22.4.2015, siirtyi Suurelle näyttämölle syksyllä 2016

 

Luulosairas on Molièren viimeiseksi jäänyt näytelmä 1670-luvulta, mutta iäkkääksi tekstin tunnistaa lähinnä tapahtumapaikasta. Sen ensi-illasta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä oli jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sittemmin se on siirretty suurelle näyttämölle, jonka katsomo myös torstaina 2.3. oli täynnä.

Luulosairas Argan (Jukka-Pekka Palo) luottaa enemmän moderniin lääketieteeseen kuin itseensä ja mahdollisiin tuntemuksiinsa. Samasta hyväuskoisuusongelmasta kertoo se, että hän on mennyt naimisiin Béline-nimisen naisen (Pirjo Luoma-Aho) kanssa, joka toivoo ainoastaan miehensä kuolemaa voidakseen periä hänet. Argan haluaisi naittaa tyttärensä Angéliquen lääkärin kanssa, jotta saisi itselleen lääkärin helposti saataville lähipiiriin, mutta Angélique on jo mennyt rakastumaan tyylikkään asialliseen Cléanteen (Harri Nousiainen).

Menin katsomaan näytelmää tietämättä siitä oikeastaan muuta kuin Molièren sekä Jukka-Pekka Palon ja Minttu Mustakallion. Henkilöt ripotellaan näyttämölle yksi kerrallaan, ja hämmästyin jokaisen kohdalla. Juuri kun olin luullut nähneeni kaikki näytelmän henkilöt, ovesta pelmahti vielä joku arganinveli. Jatkuvasti hämmästyvän luulosairaan Arganin kirkkaus himmenee vähän värikkäiden sivuhenkilöiden rinnalla, mutta minua se ei häirinnyt.

Erään näyttämöllä parhaimmin loistavista rooleista tekee Petri Liski isänsä kannattamana miesehdokkaana tyttärelleen. Hänestä on maskeerauksen, ilvehtimisen ja ääntelyn avulla leivottu totaalitampio tötterö, joka on isänsä avustuksella opetellut ulkoa potentiaalisille appivanhemmille lausuttavat fraasit.

luulosaira-kansallisteatteri-petri-liski
Angélique (Kreeta Salminen) ei näytä vihreää valoa kosijalleen (Petri Liski), mutta yleisö ei ole pysyä housuissaan.

 

Luulosairaan menneisyys pienen näyttämön tuotantona näkyy näyttämön rajaamisena pienikokoiseksi. Kaikki tapahtuu lähes olemattomalla huonekalumäärällä yhdessä juhlavassa tilassa, johon johtaa muutama ovi. En olisi uskonut, että se voi toimia suurellakin näyttämöllä.

Esityksessä leimallista on hallitun teatraalinen liikekieli. Vaikka näytelmä on puheteatteria puhtaimmillaan, tarkasti rytmitetyt etukenot, hätkähtämiset ja päänliikauttelut pitävät kokonaisuuden kiehtovan dynaamisena. Erityisesti panin merkillle Arganin palvelijan Toinetten (Minttu Mustakallio) jalat, jotka aina asettuivat lopulta siten, että vasen jalka osoittaa selkeästi ulospäin. Näytelmä laskettelee tyylikkäästi pujotellen ilman horjahtelua.

Varsinkin loppua kohden näytelmä muuttuu hillittömän hauskaksi, ja esitykseen saapumalla otat riskin, että naurat ääneen ja monasti.

 

Merkkiteos asiantuntijoille

Merkkiteos asiantuntijoille

Teatteri

Arvio: Canth

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen; ohjaus: Kaisa Korhonen; Rooleissa: Cécile Orblin, Kristiina Halttu, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-Aho, Jussi Lehtonen, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto, Elli Närjä, Eeva Putro, Harri Nousiainen, Henri Tuominen, Olli Ikonen, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä; musiikki: Hannu Kella; pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava; valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016

 

Kansallisteatterin Canth on tarina suomalaisen teatterin syntyvaiheista ja ihmisistä sen takana. Päähenkilö on luonnollisesti Minna Canth (Cécile Orblin) ja keskiössä ovat erityisesti hänen näytelmänsä. Hänen yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostaneet teoksensa synnyttivät aikanaan paljon keskustelua ja siitä kakusta myös Canth yrittää poimia koristeensa.

Jatka lukemista ”Merkkiteos asiantuntijoille”

Seiniä elämän teatterissa

Seiniä elämän teatterissa

Teatteri

Arvio: Mahdolliset maailmat

Käsikirjoitus ja ohjaus: Paavo Westerberg; lavastus: Markus Tsokkinen; musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio; harpisti: Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies; valosuunnittelu Pietu Pietiläinen; videosuunnittelu: Timo Teräväinen; rooleissa Eero Aho, Esko Salminen, Marja Salo, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen.

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2016

 

Jos minun pitäisi selittää lyhyesti, mistä Paavo Westerbergin uusi näytelmä Mahdolliset maailmat kertoo, olisin vähän hukassa. Pohjimmiltaan se on tarina elämänvalinnoista käsitellen lapsitähteyttä ja sen mukanaan tuomia solmuja. Westerbergin mukaan kyseessä on eräänlainen ”balladinomainen matkakertomus” ja häneltä kului tämän avaamiseen MTV:n haastattelussa lähes puolitoista minuuttia.

Näytelmä alkaa 45-vuotiaan päähenkilö Antti Tähtisen (Eero Aho) syntymäpäiväkohtauksella. Siellä Antti alkaa pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisikin elämänsä metroasemalla hypännyt toisen junan kyytiin, eikä hänestä olisi tullut lapsitähteä. Antin elämä luiskahtaa totaalisesti sivuraiteelle, ja todellisuuden ja teatterin seinät alkavat hälvetä.

mahdolliset_maailmat_40_24896225376_o
Katosta lasketun valopatteriston avulla toteutetun, mielettömän magneettikuvauskohtauksen aikana ehditään miettiä universuminlaajuisia kysymyksiä.

Antin pitäisi kirjoittaa näytelmä, mutta hän pakenee tyhjyyttään kolisevaa mieltään kahvilaatujen tutkailuun ja surauttaa epätoivoissaan sormensa kahvimyllyyn. Tämän takia hän kulkee koko esityksen ajan valtavaa tuppoa sormessaan heilutellen. Vanhojen ihmissuhteiden väliin kasvaa seiniä, ja uusienkin ihmisten kanssa näköyhteydet ovat sumeita. Aho saa pidettyä Antissa hankalan ja hieman juoksuhaudantiemäisen, kärsivän miehen olemuksen.

12-vuotias versio Antista istuu tuntemattomalla helsinkiläisellä metroasemalla pohtien menemistä teatterin koe-esiintymiseen. Häntä näyttelevän Marja Salon roolisuoritus on hämmentävän aito. Salon kehonkieli saa hänet vaikuttamaan oikeasti ujolta pikkupojalta, joka käyttää suurta hupparia piiloutuakseen sen suojiin. Hän myös kuulostaa siltä, ja on niin lyhyt, että minun oli esityksen jälkeen pakko tarkistaa, esittääkö häntä oikeasti lapsi. Eipä esitä, vaan aikuinen, todella rautainen näyttelijä!

Näytelmä pyrkii tarkoituksellisesti rikkomaan neljättä seinää, todellisuuden ja teatterin näkymätöntä erottajaa. Tämä on näytelmän yksi kulmakivistä. Kun Antti työntää kättään tyhjän taulukehyksen läpi, katsomovalot kirkastuvat. Itselleni valojen syttymisestä salissa tulee aina sellainen olo, että pitäisi nousta ylös ja lompotella pois katsomosta, enkä siksi suhtaudu turhiin katsomovaloihin kovin hurmioituneesti. Ja kun esitys itsessään on toteutettu niin näyttävästi, miksi tässä on turvauduttu noin laimeaan efektiin?

mahdolliset_maailmat_53_24626945880_o
Metroaseman mystistä miestä näyttelee Esko Salminen.

 

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki pitää esityksen koko ajan huomaamattomassa liikkeessä. Musiikki tuntuu soivan lähes taukoamatta, paitsi silloin, kun halutaan nimenomaan korostaa hiljaisuutta. Parvella soittelevan harpun melodiat karkailevat joskus kauaksikin perusteemasta, mutta palaavat kuitenkin aina takaisin tunnistettavaan kulkuunsa.

Jo pitkään joidenkin teatterintekijöiden suosiossa ollutta livevideokuvaa hyödynnetään runsaasti, mutta onneksi harkiten. Erityisen hyvin se toimii, kun lavalle tuodaan auto, jonka ympärille asetellaan nuorta Anttia ja hänen näyttelijäkollegaansa kuvaavaa kamera ja muutama kuvausvalo. Auto pyöräyttää sujuvan käsijarrukäännöksen keskellä näyttämöä ja näyttelijöiden innostuneet ilmeet erottuvat valkokankaalta selkeästi.

Markus Tsokkisen lavastus on vaikuttava. Lavan etulaidassa olevaa orkesterimonttua käytetään esityksessä runsaasti lavaste-elementtien ja ihmisten esiintuomiseen sekä niiden kadottamiseen. Sääliksi käy niitä, jotka seuraavat näytelmää ylimmältä parvelta nähden kaikki piilossa lavan alla tapahtuvat siirtelyt. Jossain vaiheessa huomaan, että montusta kohoilee oransseja metron penkkejä, jotka musiikin pauhatessa rullailevat näyttämön poikki ja katoavat sitten savun sekaan. Hämmentävän hieno kohtaus, jonka sijoittumisesta juonenkulkuun en kuitenkaan aivan saanut kiinni.

Metrovaunu
Tyhjyydestä ilmestyvä metrovaunu käväisee todellisuuden tällä puolen, kunnes häviää jälleen näkyvistä.

Teatterin tilaa käytetään muutenkin tehokkaasti hyväksi. Näyttämön betoninharmaat sivu- ja takaseinät ovat paljolti näkyvissä, ja välillä myös sen päädyn korkeat ovet avataan, jolloin avautuu suora näkymä teatterin varastotilaan. Näyttämötila saadaan näin näyttämään todella syvältä ja suurelta paikalta. Välillä tilaa rajataan erilaisilla katosta laskettavilla kankailla, ja niihin heijastetaan milloin mitäkin tietokoneen ruudusta livevideoihin ja näytelmän vuorosanoihin samaan aikaan kun näyttelijät lausuvat niitä. Huimaa!

Koko esityksen ajan pyörönäyttämön laidalla seisoo pyöreä koroke, joka toimii ikään kuin toisena pyörönä. Molempia sopivalla nopeudella pyörittämällä saadaan aikaan se, että pienemmän pyörön päällä makaava näyttelijä kiertää ympäri lavaa pysyen kuitenkin samaan suuntaan yleisöön nähden. Kun Antti menee magneettikuvaukseen, katosta laskeutuvat siniset ja valkoiset valot kieppumaan pyörivän penkin ylle. Tsokkinen ja Westerberg näyttävät ammentaneen näytelmään kaikki mahdolliset ideansa. Miten tästä voi enää jatkaa?

Näytelmässä juoksee koko ajan rinnakkain pari eri aikatasossa kulkevaa tarinaa. Ohitustilanteissa ne etenevät paikoitellen myös limittäin, mikä tekee vauhdissa pysymisestä ajoittain vaativaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kaikki on toteutettu niin upeasti, että kokonaisuus toimii mainiosti. Tuotoksesta voi nauttia, vaikka ei kaikkia viittauksia ja merkityksiä ymmärtäisikään.

Arvio esityksestä 5. maaliskuuta 2016