Teatteri
Arvio: Röda rummet
Käsikirjoitus: Kaj Korkea-aho; ohjaus: Milja Sarkola; dramatisointi: Tuomas Timonen; käännös (ruotsiksi): Milja Sarkola; lavastus: K. Rasila; pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski, valo- ja videosuunnittelu: Pekka Pitkänen; äänisuunnittelu ja sävellys: Aleksi Saura; naamioinnin suunnittelu: Pia Kähkönen; rooleissa: Riko Eklundh, Mikko Kauppila, Minni Gråhn, Aino Seppo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius.
Kantaesitys Lilla Teaternissa 14.9.2023.
Raitiovaunupysäkillä esityksen jälkeen seisoskelee mies, jonka olen aivan äskettäin nähnyt nahka-asusteisiin puettuna suhteellisen lähietäisyydeltä. Kun nousen kyytiin, hän jää vielä pysäkille. Katseemme kohtaavat, ja sanon tyrmistynyt ilme kasvoillani ”kiitos”. ”Kiitos kiitos!” hän vastaa minulle itseäni iloisemmin.
Harvoin esitys jättää ihan tällaista tunnetta. Vähän kiertää vatsassa ja vähän olen irti todellisuudesta. Lilla Teaternin Röda rummet on esitys, jonka olin koko syksyn halunnut nähdä, mutten kuitenkaan jostain syystä ottanut juurikaan selvää, mistä se kertoo. Jos olisin vakavasti otettava kriitikko, se olisi tietysti ns. syntiä, mutta näin pahaisena politiikanopiskelijana ennakkokäsitysten välttäminen oli vain virkistävää. Esitys pääsi todellakin yllättämään ja vähäsen järkyttämäänkin.
Jo esityksen alkumetreillä sen äänimaailma, tematiikka ja ihan Mikko Kauppilan läsnäolo ja elekieli tuovat mieleeni Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä viime 2021-2022 esitetyn Bollan. Käsiohjelmaa tutkaillessani opin, että esityksiä totta tosiaan yhdistää ainakin sama ohjaaja, dramatisoija, dramaturgi, äänisuunnittelija, valosuunnittelija ja lavastaja. Se myös asettuu osaksi Milja Sarkolan Helsingin kaupunginteatterille tekemää ohjaustrilogiaa, johon sisältyy myös Minä valitsin sinut (2022, en nähnyt). Että sikäli samankaltaisuudet eivät liene sattumaa.
Molemmille näytelmille yhteistä on myös tasapainoton rakkaus, joka ei ehkä lopulta ole rakkautta ensinkään. Röda rummetissa nuori mies (Mikko Kauppila) on kokenut kivuliaan eron miesystävästään ja muuttanut asumaan vanhempiensa ja pikkusiskonsa luokse. Tosin helppoa ei ole hengittäminen sielläkään, kun kivan perhe-elämän kulissia ylläpitävät vanhemmat riitelevät minkä ehtivät. Pakoreitin todellisuudesta Kaj Erikille tuovat juhliminen, kirjoittaminen ja oma käsi.
Kerran humalainen päähänpisto johtaa lehti-ilmoituksen lähettämiseen. Siinä hän tarjoaa kummallista vaihtokauppaa kirjan kirjoittamisesta edullista asuntoa vastaan. Ilmoitusteksti on niin typerä, että se on viedä uskottavuuden koko tarinalta, mutta onneksi näytelmän henkilöt naureskelevat sille itsekin, mikä paikkaa asiaa hieman. Jostain syystä muuan herrasmies nimeltään Aimo Kangas (Riko Eklundh) ottaa Kaj Erikiin yhteyttä. Heidän välilleen kehkeytyy suhde, jonka luonteessa on alusta asti jotain hyvin kummallista.
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat eteläiseen Helsinkiin, ja nautin esityksen aidosta kaksikielisyydestä. Tarjoilijan kanssa asioidaan suomeksi, Aimon kanssa ruotsiksi ja ystävän kanssa kieli vaihtuu kesken lauseen. Kokeilin vedellä tällä kertaa ilman tekstitystä, mikä onnistuikin yllättävän hyvin tämän näytelmän kohdalla.
Esitystä rasittaa mielestäni lähinnä se, mikä Bollaakin: näyttelijöitä on vain kuusi. Sivuhenkilöitä on kuitenkin roppakaupalla, ja näyttelijät joutuvat korostamaan hahmojen eroja lipsahtaen välillä liioitteluun. Yksikin näyttelijä lisää olisi voinut tehdä joistakin kohtauksista vaikuttavampia. Kaj Erikin vanhempien välinen konflikti jää näytelmässä omituisesti ilmaan.
Valtapositiot ovat merkillinen juttu. Ihminen yleensä haluaa päättää omasta elämästään mieluummin kuin antaa toisten ohjailla itseään. Jos tilanne kuitenkin sellaiseksi ajautuu, siitä pois käveleminen saattaa olla yllättävän vaikeaa. Haitallinenkin rakenne voi tuntua turvallisemmalta kuin sen ulkopuolella odottava sekasorto.
Vallan teemoja esitys käsittelee karusti, mutta hienosti. Alistaminen ja alistuminen liittyvät itse kunkin näytelmän henkilön elämään jopa samanaikaisesti. Toisella puoliajalla valkoisen alta on paljastunut punaista, nahka on mustaa ja minä olen pakotettu katsomaan sitä.
Kun Riko Eklundh hetken kuluttua seisoo raitiovaunupysäkillä leppoisasti kukkakimppu kädessään, häkeltynyt ”kiitos” on ainut mitä keksin tilanteessa sanoa. En ollut vielä kyennyt päättämään, olisiko ”Hieno esitys!” ollut silloin todellakin mielipiteeni näkemästäni.
Teatterin Kummitus 