Sehän meni kivasti

Teatteri

Arvio: Niin kuin taivaassa

Kay Pollak, Carin Pollak ja Fredrik Kempe; suomennos: Aino Piirola; laulujen suomennos: Maija Vilkkumaa; ohjaus ja koreografia: Jakob Höglund; kapellimestari: Eeva Kontu; lavastus: Sven Haraldsson; pukusuunnittelu: Samu-Jussi Koski; valosuunnittelu: William Iles; äänisuunnittelu: Kai Poutanen; videosuunnittelu: Toni Haaranen. Näyttämöllä muun muassa: Tuukka Leppänen, Oona Airola, Antti Timonen, Sanna Majuri, Olli Rahkonen, Emilia Nyman, Anna Victoria Eriksson, Puntti Valtonen, Tuomas Uusitalo, Paavo Kääriäinen, Jaakko Lahtinen, Raili Raitala, Lumi Aunio, Martti Manninen, Mikko Vihma, Jonas Saari.

Suomen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 26.8.2021.


Minusta on hienoa, että Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa -musikaalia on markkinoitu nimenomaan kuorokulmalla. Harrastajakuoroja riittää Suomessakin joka lähtöön, ja vaikka vain osa niistä laulaa ns. mieluummin kuin hyvin, on kuorojen maineen virkistäminen aina tervetullutta.

Musikaalissa maailmankuulu kapellimestari Daniel Daréus (Tuukka Leppänen) jättäytyy sydänvaivojen vuoksi pois oravanpyörästä ja suuntaa synnyinseuduilleen pikkukylään lepäämään ja kuuntelemaan. Daniel on menestysvuosinaan vimmaisesti yrittänyt tehdä musiikkia, joka koskettaisi ihmisiä syvältä, mutta se on kovin tiukassa.

Rauhallinen elo saa kuitenkin täytettä, kun Daniel vihdoin kuuntelee kyläkaupan Lenalta (Oona Airola, understudyna Lumi Aunio) saamansa kasetin ja päättää ryhtyä kanttoriksi, mutta ennen kaikkea kahvitauoista elävän kirkkokuoron johtajaksi. Hoidettavanaan hänellä on lapsuuden kiusaamiskokemuksia ja tunnelukkoja, mutta pian myös kylän kirkkokuorolaisten elämän tasapaino. Danielin omaksikin yllätykseksi syttyy lisäksi rakkaus, mutta vihollisiakin alkaa löytyä.

Kuoro soi Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa -musikaalissa yhtenäisesti ja kirkkaasti. Kuvat: Otto-Ville Väätäinen

Helsingin kaupunginteatterin Niin kuin taivaassa antaa mukavasti tilaa tulkinnoille ja omille ajatuksille. Tästä kielivät monet taiteelliset ratkaisut, jotka irtautuvat suoraviivaisesta realistisesta kerronnasta. Jakob Höglundin ohjauksessa ihmiset ovat osa lavastusta ja läsnä silloinkin, kun eivät ole varsinaisesti mukana toiminnassa. Rakennukset, ovet ja muut maisemat syntyvät mustista putkista, jotka laskeutuvat katosta ja ennen kaikkea liikkuvat näkyvästi ensemblen kannattelemina.

Mustien yksityiskohtien ohella vallitseva värimaailma on kuitenkin puhtaan valkoinen: Näyttämö hohtaa valkoisena yleisöä kohti kallistettua lattiaa myöten, ja sitä määrittävät koko esityksen ajan klassisessa vinoperspektiivissä syvyyssuunnassa kaventuvat kehykset. Kylässä kaikki käsiteltävä rekvisiittakin on valkoista muutamia mustia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kyläläisten puvustuksen väritys on virkeä yhdistelmä pastellisävyjä ja selkeitä, kirkkaita värejä, jotka henkivät iloa ja toivoa. Tämä asettaa yksilöt huomion keskipisteeksi, mutta viitteellinen lavastus on silti riittävän lähellä todellisuutta ja mahdollistaa esityksen täydentämisen mielessä kuin kirjaa lukiessa. Ainoat mustat vaatteet ovat massana liikkuvilla muusikoilla ja toimittajilla (ja papilla synkkänä hetkenä).

Antti Timonen on aivan loistava pappina, joka on ensimmäisenä toivottamassa Danielia tervetulleeksi kylään Raamatun kera, mutta kiertyy vähitellen aivan toiseen asentoon.

”Oman äänenkin” etsiminen saa musikaalissa lauluäänen ohella tyylikkään, symbolisen merkityksen. Danielin läsnäololla on vaikutus, jonka seurauksena ihmiset alkavat puhua kaikkia vaivaavista asioista, joista kukaan ei viitsi puhua ääneen. Sen sijaan kirkkoherra Stig (Antti Timonen), joka on ”aina tehnyt kaiken tahrattomasti” (ai, miten ylvään kuuloinen säe Timosen laulussa!), ei halua nähdä kaikkea sitä hyvää, mitä Daniel saa seurakunnassa aikaan, vaan huolestuu lähinnä omasta asemastaan ja kääntyy tätä vastaan.

”Kuorossa käy enemmän ihmisiä kuin kirkossa”, muotoilee Stigin vaimo Inger (Sanna Majuri). Jos näin on, se olisi hienoa nähdä myös näyttämöllä. Kanttorina työskentelevällä Danielilla ja Stigillä luulisi nimittäin olevan paljon tilanteita, joina he joutuvat työskentelemään yhdessä jumalanpalvelusten toimittamiseksi. Millainen heidän dynamiikkansa näissä tilanteissa olisi? Vai on Stig linjannut omilla valtuuksillaan, etteivät virret, saati kirkkokuoro hänen toimituksiinsa kuulu?

Ylipäätään on hieman merkillistä, että kirkkoherra suostuu pestaamaan kanttoriksi miehen, joka ilmeisesti ei uskonnolle kumarra senkään vertaa, että suostuisi ottamaan vastaan lahjaksi tarkoitetun Raamatun. Ehkäpä Daniel vaikuttaa Stigin silmin vain niin harmittomalta, että saisi tuskin mitään aikaan? Tässä suhtautumisessa kirkkoon majailee kuitenkin mielestäni tärkeä osa koko musikaalin pihviä. 

Pitkä juhlapöytä hajoaa näppärästi kaikkien aikojen karkeloiksi valtavan tarkasti koreografioidussa kohtauksessa.

Musikaalin ja sen pohjana olevan elokuvan nimi Niin kuin taivaassa on lainaus Herran rukouksesta, ja se pyörittelee kristillisen etiikan kysymyksiä lähimmäisen rakkaudesta, anteeksiannosta sekä synnistä ja tuomitsemisesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että musikaali olisi millään tapaa kirkkomyönteinen, saati uskonnollinen.

Kirkon rooli näytelmässä on olla konservatiivinen rajoite, joka ei näe muuta kuin omat sääntönsä, mikä on toki tuttu asetelma monista muista populaarikulttuurin teoksista. Kristinuskoasiaa musikaalista voi silti lukea niin paljon kuin mielii, vaikka se ei suoraan sitä tarjoilekaan: eittämättä pakansekoittamismielessä aasi on tietenkin näytelmässä vaihdettu taksiin, kavaltajakin on tyystin toisen niminen eikä opetuslapsiakaan ole kuin 11.

Minun mielestäni Niin kuin taivaassa haluaa sanoa, että hyvään elämään, oikein tekemiseen ja ”taivaaseen” pääsemiseen ei tarvita kirkon mielipidettä. Ainakin alun Danielin puheesta sain sen käsityksen, että hän kertoo tarinaa katsojille ikään kuin jälkikäteen muistellen, mikä sekin ehkä tukisi tätä ajatusta. ”Jumalan ei tarvitse antaa anteeksi, koska hän ei ole tuominnut”, lausuu Inger.

Kylän kaupassa työskentelevä Lena (Oona Airola) opastaa Olgaa (Sinikka Sokka) tekemään profiilin treffipalveluun.

Ainoa asia, joka musikaalia nähdäkseni rasittaa, on se, että se joutuu kertomaan niin monta tarinaa kerralla. Kirkkokuoron mukana yleisölle esitellään sikermä kuorolaisten ongelmia ikään kuin saatesanoilla ”huolestukaa nyt näistä”. Esimerkiksi kultaisen Gabriellan (Emilia Nyman) väkivaltainen parisuhde ja perheen hankala tilanne kouraisee tilanteena pahasti, mutta sekin tuntuu ainakin joissain kohdissa häiritsevän paljon köykäiseltä sivuseikalta. Kuorolaisten kohtaloista kumpuaa tärkeä osa koko musikaalin teemaa, ja sen vuoksi niiden pelkistyminen vain pääparin rakkaustarinaa täydentäviksi sivujuoniksi ei ole ihan tarkoituksenmukaista. Kuorolaisia on siis siksikin melko laajasti esiteltävä, ettei ryhmä jäisi yksipuoliseksi stereotypiakimpuksi.

Kaikesta tästä seurauksena on yli kolmen tunnin kesto, jolloin väkisinkin sivupolut vievät huomiota pois suurista linjoista siinä määrin, että näytelmän suunta on aluksi jäädä vähän piiloon: väliajan alkaessa näyttää jopa siltä, että tarina on kerrottu, on aika napata takit mukaan viereiseltä penkiltä ja painua hämmentyneenä pois.

Sanna Majuri pääsee loistamaan monipuolisessa roolissaan Ingerinä.

Niin ei tietenkään asia ole, ja kokonaisuus jäsentyy hyvin esityksen edetessä. Tätä tukee hengästyttävä määrä musiikkia, joka toistaa vaihtelevuudestaan huolimatta hienosti valoisaa yleistunnelmaa. Esitys onnistuu pitkin matkaa kutittelemaan jotain tavalla, joka saa vääntelehtimään itkusta kummallisissa kohdissa. Tällaisia kohtia ovat esimerkiksi se, kun nuorta Danielia piiskataan tekemään töitä – ”vain yksi on tärkeää: pitää olla paras!” – ja se, kun kaltoin kohdellut Holmfrid (Tuomas Uusitalo) ja Gabriella purskahtavat hekottamaan lattialla istuen. Tai vaikka se, kun Lenan neljä laulettua nuottia sus-soinnun päällä panevat papille pahemmin hanttiin kuin mitkään sanat koskaan.

Esityksen alku on musiikillisesti, visuaalisesti ja rytmillisesti todella vaikuttava ja sitä olisikin vaikeaa pilata oikein millään. On viljapellolla viulua soittavaa pikkupoikaa, mikitetyn lattian tumeaa rummutusta kengänpohjilla ja kunnianhimoinen kapellimestari johtamassa orkesteriaan kuin laivaa myrskyn keskellä. Näyttämön syvyys ja tikittävä koreografia vangitsevat ensi hetkistä alkaen.

Sitten musikaalin partituuri tarjoilee perätysten kaksi hassunkurista laulua, joista ensimmäisen puuttumista kukaan ei valitettavasti huomaisi. Toisaalta tämä Onni kääntyy -niminen laulu on myös kovin hankalassa raossa, sillä sen tehtävänä on esitellä toinen päähenkilö, Lena, kertomatta liikaa hänenkään historiastaan. Lenalle ja seitsemänkymppiselle Olgalle jaettu laulu kertoo heidän halustaan löytää Se oikea mies, ja ilman Olgaa se näyttäisi kyllä aika oudolta avaukselta nykyaikaisen naispääroolin ensimmäiseksi biisiksi.

Kehitysvammaiseksi kirjoitetun Toren roolissa vuorottelevat Paavo Kääriäinen ja Jaakko Lahtinen. Oikeassa reunassa myhäilee Holmfrid (Tuomas Uusitalo).

Seuraava laulu Arne hoitaa esittelee ymmärrettävästi kyläkauppaa pitävän Arnen, mutta hieman yllättäen se tarjoilee muutakin. Kuin huomaamatta polkupyöräkauppojen ohessa Arne onnistuu kutsumaan Danielin kirkkokuoron harjoituksiin, ihan vaan kuuntelemaan. Vaikka Arne on tottunut kuorossa ottamaan ohjat omiin käsiinsä muilta kysymättä ja välillä närkästystä herättäen, tässä kutsussa piilee olennainen sysäys Danielin ja koko kirkkokuoron lähitulevaisuuden tapahtumille.

Kohtauksissa ja musiikkinumeroissa siis pedataan tärkeitä asioita, mutta hilpeytensä vuoksi esitys virittyy tässä kohtaa mielestäni vähän liian hassusti, sillä hupikuopasta ylös kömpiminen vie aikansa. Suorastaan kiihkeän alun jälkeen kontrasti tähän on hirmuinen, ja suhtautumiseni kyläyhteisöön kääntyy alkumetreillä negatiivisille raiteille lähinnä duurikolmisointusuman vuoksi.

Lumi Aunio (vas.) Lenan understudynä säteilee iloa ja valoa loistavalla energialla koko esityksen läpi. Keskellä tanssaa Olga (Sinikka Sokka) ja oikealla puolella Gabriella (Emilia Nyman).

Huumorilauluja musikaaleihin tietysti mahtuu, ja vallan verraton numero sukeutuukin siitä, kun kuorolaiset hurmaantuvat Danielin neljästä sanasta ”tosi kivasti” ja ”aivan hienosti”. Heikolla lauluitsetunnolla varustetut laulajat hehkuttavat toisilleen ”kelvataanks me sittenkin / me pienet rikkinäisetkin”, ja enkeliasusteet vain hulmahtelevat. Tässä vaiheessa kuoroa ei enää voi kovin paljoa vihata. Runsasta kuuntelua kestäisivät melkeinpä kaikki musikaalin muutkin laulut, mutta erityisesti mainittakoon tällä hetkellä päässä soivat Meen vaikken tahtoisikaan, Gabriellan laulu ja Danielin ja Lenan duetto Et koskaan yksin jää sekä tietysti trailerissakin kuultava Elämä kantaa.

Olen nähnyt esityksen useamman kerran, ja on sanottava, että esitys rullaa nyt entistäkin paremmin. Voi tietysti olla seurausta omasta tarkkaamattomuudestani, mutta ennakkoa katsoessani tuntui vielä siltä, että esimerkiksi Danielin sydänvaiva parani sydänkohtauksen jälkeen kuin taikaiskusta. Kun näin esityksen seuraavan kerran, kiinnitin huomiota siihen, että kivut seurasivatkin Danielia painostavasti pitkin esitystä. Traagista on luonnollisesti se, että vaikka hän saa muut avautumaan ja kukoistamaan, itsestään hän ei saa kerrottua muille juuri mitään.

Tuukka Leppäsen Danielista voi tunnistaa erilaisten kapellimestari- ja muiden johtajatyyppien sekoituksen.

Usein kolmituntiseksi venyvien esitysten loppupuoliskoilla alan pyöritellä mielessäni uhkaavaa ajatusta, että olenkin antanut rajallista aikaresurssiani jollekin, jonka loppu ei sitten olekaan odottamisen arvoinen. Tässä musikaalissa kesto ei kuitenkaan pätkääkään haittaa: on ihanaa jossakin vaiheessa havahtua hienon musikaalinumeron sykkiessä kuin unesta tajuten, että tämä ei ole vielä lopussa. Esitys ei pursua hulppeita tanssikohtauksia, mutta sulavat koreografiat, myönteinen ote ja vaikuttava musiikki tekevät siitä todella mukavan seurattavan.

Aivan musikaalin maalisuoralla juonessa ärsyttävät vähän loppuratkaisua edeltävät tapahtumat, kuten massiivinen ylireagointi poskisuudelmaan ja hieman myöhemmin tietoinen passiivisuus, jota ilman asiat olisivat voineet päättyä toisinkin. Varsinainen loppu ei kuitenkaan jätä käyttämättä mitään keinoja tunteiden pintaan tiristämiseksi ja saa unohtamaan pikkuiset epäloogisuudet. Kuoro laulaa täydellä voimalla valtavan kauniisti ja kaikki aistit on yhtä.

(Näin esityksen lehdistölipulla.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: