Avainsana: Paniikki

Perusvarmaa komediaa elämisen vaikeudesta

Perusvarmaa komediaa elämisen vaikeudesta

Teatteri

Arvio: Paniikki – miehiä hermoromahduksen partaalla

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.

 

Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden rakennuksen kolmas ensi-ilta on Mika Myllyahon kirjoittama Paniikki.  Miesten pelkoja ja elämisen vaikeutta käsittelevän menestyskomedian on ohjannut vieraileva ohjaaja Seppo Honkonen.

Leo (Tommi Kekarainen) on saanut vaimoltaan Marilta tehtäväkseen ”vähän miettiä asioita”. Sen sijaan, että Leo lähtisi työmatkalle Berliiniin, hän saapuukin pitkän baari-illan jälkeen kaverinsa Maxin (Turo Marttila) luokse. Aamun valjetessa tunnelma on kireä, ja Leo anelee Maxia ryhtymään terapeutikseen. Max suhtautuu ajatukseen vastahakoisesti, mutta suivaantuu myös lihaksikkaan veljensä Jonin (Seppo Merviä) ehdotuksesta ottaa Leo televiso-ohjelmaansa. Leon pitäisi viikossa löytää elämänsä suunta, mutta projektin edistymistä jarruttavat kolmen miehen toisistaan poikkeavat maailmankuvat.

Ensimmäinen puoliaika on hyvin perusvarmaa komediaa. Nauruja irtoaa helposti väärinkäsityksistä ja Leon sähellyksestä kakkahuumoria unohtamatta. Muutaman kerran näytelmän kulku juuttuu ylämäkeen ja on jopa hieman tylsä. Nopeat kiihdytykset pitävät keskinopeuden kuitenkin hyvänä saadakseen maisemat vaihtumaan riittävän usein. Turo Marttilan lystikkäälle olemukselle lähetän ison peukalon, ja hupaisan hyvin toteutettu pikakelaus miesten elokuvatuokiosta on hihityttävää katsottavaa.

Näytelmän jälkipuolisko on sitten aivan eri maailmasta ja tykitys alkaa heti katsomovalojen sammuttua. Mukaan koheltamisen rinnalle tulee sävyjä erilaisten miesten suruista ja tuskista, kun myös Maxista ja Jonista paljastuu uusia puolia. Toiselle puoliajalle mahtuu monta yllättävää elementtiä. Kaikkein eniten puskista tulevasta jutusta ei ole syytä tietää etukäteen – sanottakoon vain, että sen kesto ehtii jo aiheuttaa vaivaantumisen tunteen.

Tapahtumat sijoittuvat graafisena suunnittelijana työskentelevän Maxin moderniksi sisustettuun asuntoon, jonka keskellä nököttää räiskyvän värinen sohva. Suuresta olohuoneesta lähtee kolme ovea rappukäytävään, makuuhuoneeseen sekä tietysti vessaan, jonka ovi pitää aina jättää raolleen. Näytelmän rikkaasta lavastuksesta vastaa vieraileva lavastaja Mika Haaranen.

Joidenkin kohtauksien rajat on erotettu toisistaan kankeahkosti muutaman sekunnin pimeydellä. Taustalla hohtava televisioruutu tuo tilaan kuitenkin sen verran valoa, että ihmisten liikkumisen huomaa vähän liian selkeästi. Se rikkoo ikävästi illuusiota mystisesti vaihtuvasta vuorokaudenajasta, vaikka katsoja tietysti ymmärtää näyttelijöiden kävelevän omin jaloin seuraavan kohtauksen aloituspaikalle. Ilmeisesti näytön varma pimentäminen ja käynnistäminen olisi ollut liian vaativa tekninen suoritus. Muuten sen käyttö livevideoiden näyttämiseen on melko perusteltua.

 

Paniikki oli ensimmäinen uudella pienellä näyttämöllä näkemäni esitys, ja tilanne oli senkin takia mielenkiintoinen. Vanhasta talosta tuodut penkit eivät ole ne kaikkein mukavimmat istuttavat, mutta kaksituntisen, väliajalla varustetun esityksen niiltä kyllä katsoo. Salista poistuessa päällimmäisenä on ajatus, että mitähän ihmettä minä äsken näin, ja kokonaisuus on ehdottomasti positiivinen.

Mainokset