Avainsana: Marja Salo

Seiniä elämän teatterissa

Seiniä elämän teatterissa

Teatteri

Arvio: Mahdolliset maailmat

Käsikirjoitus ja ohjaus: Paavo Westerberg; lavastus: Markus Tsokkinen; musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio; harpisti: Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies; valosuunnittelu Pietu Pietiläinen; videosuunnittelu: Timo Teräväinen; rooleissa Eero Aho, Esko Salminen, Marja Salo, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen.

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2016

 

Jos minun pitäisi selittää lyhyesti, mistä Paavo Westerbergin uusi näytelmä Mahdolliset maailmat kertoo, olisin vähän hukassa. Pohjimmiltaan se on tarina elämänvalinnoista käsitellen lapsitähteyttä ja sen mukanaan tuomia solmuja. Westerbergin mukaan kyseessä on eräänlainen ”balladinomainen matkakertomus” ja häneltä kului tämän avaamiseen MTV:n haastattelussa lähes puolitoista minuuttia.

Näytelmä alkaa 45-vuotiaan päähenkilö Antti Tähtisen (Eero Aho) syntymäpäiväkohtauksella. Siellä Antti alkaa pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisikin elämänsä metroasemalla hypännyt toisen junan kyytiin, eikä hänestä olisi tullut lapsitähteä. Antin elämä luiskahtaa totaalisesti sivuraiteelle, ja todellisuuden ja teatterin seinät alkavat hälvetä.

mahdolliset_maailmat_40_24896225376_o
Katosta lasketun valopatteriston avulla toteutetun, mielettömän magneettikuvauskohtauksen aikana ehditään miettiä universuminlaajuisia kysymyksiä.

Antin pitäisi kirjoittaa näytelmä, mutta hän pakenee tyhjyyttään kolisevaa mieltään kahvilaatujen tutkailuun ja surauttaa epätoivoissaan sormensa kahvimyllyyn. Tämän takia hän kulkee koko esityksen ajan valtavaa tuppoa sormessaan heilutellen. Vanhojen ihmissuhteiden väliin kasvaa seiniä, ja uusienkin ihmisten kanssa näköyhteydet ovat sumeita. Aho saa pidettyä Antissa hankalan ja hieman juoksuhaudantiemäisen, kärsivän miehen olemuksen.

12-vuotias versio Antista istuu tuntemattomalla helsinkiläisellä metroasemalla pohtien menemistä teatterin koe-esiintymiseen. Häntä näyttelevän Marja Salon roolisuoritus on hämmentävän aito. Salon kehonkieli saa hänet vaikuttamaan oikeasti ujolta pikkupojalta, joka käyttää suurta hupparia piiloutuakseen sen suojiin. Hän myös kuulostaa siltä, ja on niin lyhyt, että minun oli esityksen jälkeen pakko tarkistaa, esittääkö häntä oikeasti lapsi. Eipä esitä, vaan aikuinen, todella rautainen näyttelijä!

Näytelmä pyrkii tarkoituksellisesti rikkomaan neljättä seinää, todellisuuden ja teatterin näkymätöntä erottajaa. Tämä on näytelmän yksi kulmakivistä. Kun Antti työntää kättään tyhjän taulukehyksen läpi, katsomovalot kirkastuvat. Itselleni valojen syttymisestä salissa tulee aina sellainen olo, että pitäisi nousta ylös ja lompotella pois katsomosta, enkä siksi suhtaudu turhiin katsomovaloihin kovin hurmioituneesti. Ja kun esitys itsessään on toteutettu niin näyttävästi, miksi tässä on turvauduttu noin laimeaan efektiin?

mahdolliset_maailmat_53_24626945880_o
Metroaseman mystistä miestä näyttelee Esko Salminen.

 

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki pitää esityksen koko ajan huomaamattomassa liikkeessä. Musiikki tuntuu soivan lähes taukoamatta, paitsi silloin, kun halutaan nimenomaan korostaa hiljaisuutta. Parvella soittelevan harpun melodiat karkailevat joskus kauaksikin perusteemasta, mutta palaavat kuitenkin aina takaisin tunnistettavaan kulkuunsa.

Jo pitkään joidenkin teatterintekijöiden suosiossa ollutta livevideokuvaa hyödynnetään runsaasti, mutta onneksi harkiten. Erityisen hyvin se toimii, kun lavalle tuodaan auto, jonka ympärille asetellaan nuorta Anttia ja hänen näyttelijäkollegaansa kuvaavaa kamera ja muutama kuvausvalo. Auto pyöräyttää sujuvan käsijarrukäännöksen keskellä näyttämöä ja näyttelijöiden innostuneet ilmeet erottuvat valkokankaalta selkeästi.

Markus Tsokkisen lavastus on vaikuttava. Lavan etulaidassa olevaa orkesterimonttua käytetään esityksessä runsaasti lavaste-elementtien ja ihmisten esiintuomiseen sekä niiden kadottamiseen. Sääliksi käy niitä, jotka seuraavat näytelmää ylimmältä parvelta nähden kaikki piilossa lavan alla tapahtuvat siirtelyt. Jossain vaiheessa huomaan, että montusta kohoilee oransseja metron penkkejä, jotka musiikin pauhatessa rullailevat näyttämön poikki ja katoavat sitten savun sekaan. Hämmentävän hieno kohtaus, jonka sijoittumisesta juonenkulkuun en kuitenkaan aivan saanut kiinni.

Metrovaunu
Tyhjyydestä ilmestyvä metrovaunu käväisee todellisuuden tällä puolen, kunnes häviää jälleen näkyvistä.

Teatterin tilaa käytetään muutenkin tehokkaasti hyväksi. Näyttämön betoninharmaat sivu- ja takaseinät ovat paljolti näkyvissä, ja välillä myös sen päädyn korkeat ovet avataan, jolloin avautuu suora näkymä teatterin varastotilaan. Näyttämötila saadaan näin näyttämään todella syvältä ja suurelta paikalta. Välillä tilaa rajataan erilaisilla katosta laskettavilla kankailla, ja niihin heijastetaan milloin mitäkin tietokoneen ruudusta livevideoihin ja näytelmän vuorosanoihin samaan aikaan kun näyttelijät lausuvat niitä. Huimaa!

Koko esityksen ajan pyörönäyttämön laidalla seisoo pyöreä koroke, joka toimii ikään kuin toisena pyörönä. Molempia sopivalla nopeudella pyörittämällä saadaan aikaan se, että pienemmän pyörön päällä makaava näyttelijä kiertää ympäri lavaa pysyen kuitenkin samaan suuntaan yleisöön nähden. Kun Antti menee magneettikuvaukseen, katosta laskeutuvat siniset ja valkoiset valot kieppumaan pyörivän penkin ylle. Tsokkinen ja Westerberg näyttävät ammentaneen näytelmään kaikki mahdolliset ideansa. Miten tästä voi enää jatkaa?

Näytelmässä juoksee koko ajan rinnakkain pari eri aikatasossa kulkevaa tarinaa. Ohitustilanteissa ne etenevät paikoitellen myös limittäin, mikä tekee vauhdissa pysymisestä ajoittain vaativaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kaikki on toteutettu niin upeasti, että kokonaisuus toimii mainiosti. Tuotoksesta voi nauttia, vaikka ei kaikkia viittauksia ja merkityksiä ymmärtäisikään.

Arvio esityksestä 5. maaliskuuta 2016

Mainokset