Tag: Lappeenranta

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.

Advertisements
Seuraava tie

Seuraava tie

Eleltiin eduskuntavaalikevättä 2015. Maaliskuinen ilta-aurinko siivilöityi kuusien latvojen läpi heittäen varjonsa ilmassa leijuvaan katupölyyn. Jätin polkupyöräni Lappeenrannan kaupunginteatterin ja kirjaston väliseen pyörätelineeseen ja marssin sisään teatterin pääovista.

Minulla oli jo lippu. Hyvälle paikalle, nelosriville, joten astelin suoraan katutason narikalle. Kännykkäni kuoret olivat saaneet edellisenä syksynä kantaakseen yhden arvoesineen, K9-kortin. Se on Lappeenrannan kulttuuritoimen myöntämä vipuvarsi, jolla pyritään peruskoulunsa viimeisiä veteleviä nuoria kampeamaan kulttuuripalvelujen aktiivisempaan hyödyntämiseen. Sillä pääsee maksutta kaupungin museoihin, kaupunginorkesterin konsertteihin sekä kaupunginteatterin näytöksiin. Museoihin en ole missään vaiheessa tuntenut pienintäkään kiinnostusta, mutta konsertteja tai teatteria vastaan minulla ei oikeastaan ollut mitään, en vain liiemmin käynyt.

Taikakorttia näyttämällä takin sai ilmaiseksi säilytykseen. Reilua, ajattelin ja lähdin lippuani heilutellen portaiden juurelle, jossa mies repäisi tarkistuslipun juhlavasti irti. Lähdin maailmanomistajan elkein kapuamaan portaita kohti teatterin lämpiötä, jonka matalalta paistava aurinko oli maalannut kultaiseksi. Käsiohjelman sai siihen aikaan napata ilmaiseksi pöydältä. Siinä oli kaikki tärkeimmät: lyhyt kuvaus näytelmän aiheista, mielenkiintoinen kuvitus sekä näyttelijöiden ja muun työryhmän nimet.

Mietiskelin varovasti tulevaa. Tiesin vain, että näytelmän nimi on Neljäs tie ja että se on kantaesitetty pari vuotta aiemmin suuressa Kansallisteatteri-nimisessä taidelaitoksessa. Muistelin jokin aika sitten vilkaisseeni Yle Teeman myöhäisillassa lähetettyä, levotonta näytelmää, jossa koikkelehti pelottavannäköinen Mikki Hiiri. Kyseessä oli ollut juuri tämä Neljäs tie, mutta silloin en sitä tiennyt. Ensi-iltaan tullessaan se oli aiheuttanut pöllähdyksen teatterikriitikoiden mielipiteissä. En enää muista, miten tulin yhdistäneeksi sen tähän. Nyt tulossa oli teatterinjohtaja Jari Juutisen ohjaus, ennakkotietojen mukaan Kansallisteatterin alkuperäisversiota draamallisempi ja komediallisempi.

Kulttuurikortti
Tänään tiistaina 28.3. tulee kaksi vuotta siitä, kun näin Neljännen tien ensimmäisen kerran.

Jukola-salin ovet avautuivat. Lampsin istumapaikalleni ja sujautin lippuni taitetusta A4-paperista muodostuvan käsiohjelman väliin. Pimeällä näyttämöllä näkyi rivi laatikoita, joiden etupuoli kiilteli katsomon valoissa. Hymähdin ajatukselle, että olin yksin teatterissa. Eihän yhdeksäsluokkalaiset pojat tee tällaista. Kutsuin sitä itseni sivistämiseksi.

Eihän minun etukäteen lippua olisi tarvinnut hankkia. Syyskaudelta jatkaneen näytelmän täyttöaste jäi keväällä jonnekin 14 prosentin pintaan. Juutisesta oli Lappeenrannassa ehtinyt muodostua tavaramerkki, joka tarkoitti ihmisten mielissä taiteellista ja vaikeasti ymmärrettävää sisältöä. Kriitikot ylistivät ja katsojat kummeksuivat. Tosin voiko heitä kutsua enää katsojiksi, jos he eivät tule edes katsomaan?

Rivilläni istui lisäkseni muutama muu henkilö, takanani muutama lisää. Koko katsomossa meitä oli ehkä 20. Lattiaa nuoleva valojuova ehti juuri ja juuri karata sulkeutuvasta oviaukosta lämpiöön. Hetken aikaa istuimme hiljaisuudessa todellisuuden ja teatteri-illuusion häilyvällä rajavyöhykkeellä, ja sitten puolihämärällä näyttämöllä erottui savukoneen pölläytys. Valot nousivat hieman, ja alkuasukasta muistuttava hiipijä sipsutti näyttämön oikealta sivulta ottamaan käteensä kanteleen. Sävelistä muodostui Oi kallis Suomenmaa -laulu, jota kerääntyi näyttämölle laulamaan joukko pellavavaatteisiin verhoutuneita ihmisiä.

Näytelmä esitteli minulle tuntemattomat, mutta monille arkipäiväiset poliitikot Kalevi Sorsasta Iiro Viinaseen. Väliaikaan mennessä Suomi oli silmieni edessä ajelehtinut itsenäistymisestään tilanteeseen, jossa EY tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja kaikilla on siihen perustelunsa. Mutta kukaan ei ymmärtänyt kuunnella Esko Seppästä, järjen ääntä, jonka mielestä EMU ei voi koskaan olla muuta kuin lentokyvytön lintu.

IMG_9437.JPG

En ollut varma, pitääkö väliajalle lähdettäessä taputtaa, mutta ei siitä haittaa tainnut olla, kun muutkin sitten liittyivät kämmentenläpyttelykuoroon. Astelin ulos salista ja kävin haistelemassa Valtakadun kevätiltaa. Olin täpinöissäni, esitys vaikutti mielenkiintoiselta, ja sen draamallinen käsittelytapa sinällään puisevaan aiheeseen tuntui kiehtovalta. Pyöräni huojui leppoisassa iltatuulessa.

Näytelmä jatkui poliitikkojen rynnistämisellä jääkiekkojoukkueena näyttämölle, jolla seisovat laatikkoelementit oli järjestetty uudelleen ikään kuin pulpeteiksi. Näyttelijät vaihtoivat hahmoista toiseen edes yrittämättä liikaa imitoida alkuperäistä henkilöä. Tositapahtumat vyöryivät hengästyttäväksi dramatisoituna joukkuepelinä epäuskoisena tuijottavien silmieni verkkokalvoille.

Teatteriesityksen aiheena Suomen taloushistoria kuulostaa varmasti vieraannuttavalta, ja siksi näytelmä olisi vaatinut tuekseen myyjän tai vähintään ajatellun markkinoinnin. Talossa tuotettiin pikkuruisilla resursseilla priimaa, joka olisi ansainnut tulla paremmin nähdyksi. Esimerkiksi Neljäs tie oli suunniteltu juuri eduskuntavaalivuodelle, ”jotta kansa saisi tietää”.

Kun esitys päättyi ja purkauduimme pimenneeseen ja viilenneeseen ulkoilmaan, ymmärsin nähneeni jotain suurta. Autioilla keskustan kaduilla pyöräillessäni tapailin mielessäni Oi kallis Suomenmaata. Oli yksiselitteistä, että tämä pitäisi nähdä uudestaan.

IMG_0011.JPG

Kuvio toistui pääsiäistä seuranneena lauantaina. Ja ennen kuin huomasinkaan, istuin katsomomassa samaa näytelmää vielä kolmantenakin lauantaina, tällä kertaa kaverini kanssa, jonka halusin näkevän esityksen. Hänellä oli uudet silmälasit.

Se oli Neljännen tien viimeinen näytös. Olin hurmoksessa ja halusin saada lisää. Teatterin tarjonta oli sinä keväänä kovin monipuolinen ja runsas. Etsin tajunnanräjäyttävää kokemusta Sotilaspojasta, Woyzeckista ja Dostojevskista. Hyvää oli paljon, mutta samaa elämänsuunnan muuttavaa risteystä ei tullut vastaan.

Näytelmän aiheista ja kiihkeästä käsittelytavasta olen sittemmin ammentanut näkökulmia erityisesti yhteiskuntaopin, mutta myös äidinkielen ja historian esseisiini. Aloin katsoa politiikkaa ja taloutta uusien lasien läpi.

Otin polkupyöräni ja lähdin harhailemaan. Valtakadun teatteritalo sulkeutui takanani ja jäin kiertelemään, odottamaan uutta, vasta tammikuussa avautuvaa kauppakeskusteatteria. Kirjoitin teatteri-ilmapiiriä käsittelevän esseen ja perustin yhden teatteriblogin. K9-kortti vaihtui opiskelijalippuihin. Tällä uutta valaistumista etsiskelevällä pyöräretkellä risteilen edelleen.

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Teatteri

Arvio: Terijoella

Käsikirjoitus ja ohjaus: Helena Anttonen (vierailija); skenografia: Tarja Jaatinen (vierailija); valosuunnittelu: Timo Hämäläinen ; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; tanssiaskeleet: Timo Sokura; valot: Timo Hämäläinen, Topi Jukka, Petri Mättö, rooleissa: Helka Periaho, Pirkko Hämäläinen (vierailija), Jussi Johnsson, Marja-Liisa Ketola, Stella Laine, Sami Lanki, Turo Marttila, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Samuli Punkka ja Eero Rannio sekä  Leevi Lehtonen ja Topias Vitikainen

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.3.2017

 

Terijoella on Helena Anttosen tilaustyönä Lappeenrannan kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, joka tähtää isolla nuolella suuren yleisön maaliin. Minulle aikansa lomakeidas Terijoki on paikkana aika tuntematon suuruus, ja näytelmän välittämä kuva siitä voi olla yksi osa totuutta.

Näytelmää ei onneksi ole yritetty venyttää vuosikausien mittaiseksi historiakertomukseksi, vaan keskittyy yhteen lomasesonkiin leskirouva Alman (Helka Periaho) omistamassa pensionaatissa. Tarina käynnistyy varsinaisesti alkukesästä 1933 ja loppuu saman vuoden syksyyn. Väistämättä mieleen saapuu muistuttelemaan olemassaolostaan Jacques Tatin lystikäs mykkäelokuva Riemuloma Rivieralla.

Alun vimmaisen musiikin soidessa suoritettu punaisten ja valkoisten nauhojen jako saa aikaan kylmiä väreitä, mutta siitä siirrytään paljon leppoisampaan arjen aherrukseen ja lintujen viserrykseen. Flyygeli soi ja kepeä lauleskelu täyttää tyhjät hetket. Lomailun lomassa puhutaan Hitlerin ja Mussolinin nousseen valtaan, mutta kukaan ei tietenkään tiedä, mitä on tulossa. Monet suunnittelevat saapuvansa samaan paikkaan aina uudestaan ja maalailevat aurinkoisia suunnitelmia kymmenenkin vuoden päähän. Valaistus pysyy aurinkoisen huolettomana, ja lomailijoiden pahaa-aavistamattomuus on luonnollisesti aika traagista.

Terijoella kuva 2.jpg
Tarja Jaatisen lavastus on ilmava, valoisa ja rauhanomainen. Takakangas muuttuu valojen avulla taivaaksi ja mereksi.

Tarja Jaatisen räätälöimä lavastus on tyyliltään ilmava ja vaalea lattiaa myöten. Ovia ei ole ja seinistäkin näkee läpi. Miljöö on avoin, yhteisöllinen ja vapaa. Hulppea huvila pysyy koko ajan kaiken keskellä, ja pyörönäyttämöllä on onnistuttu toteuttamaan muutama huikean dramaattinen kohtauksen päättyminen ja vaihtuminen toiseksi.

Huvilan oviaukkoon ilmestyy jos jonkinlaista hiippailijaa ja henkilöjoukko tuntuu aluksi hajanaiselta, mutta onnistuu kietoutumaan loppua kohden paremmin yhteen. Samuli Punkan esittämä steppaava mies appelsiininvärisissä kengissä on hurmaava ilmestys, kun taas hänen toinen hahmonsa on tympeydessään viihdyttävä kirjaviisas kuvataiteilijan puoliso. Kiertelevän näyttelijä Essin (Pirkko Hämäläinen) keino irtisanoutua töistään on hankkiutua riitoihin teatterinjohtajan kanssa, ja hän vaikuttaa aluksi raivostuttavalta diivalta. Sekin kääntyy kuitenkin myöhemmin koomiseksi.

Anttonen on kirjoittanut henkilöille omia kaariaan, ja moniin on saatu puhallettua inhimillisyyttä ja syvyyttä. Useat henkilöt, kuten muuan kirjailija, pohjautuvat todellisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Monilla Alman huvilaan kokoontuvista taiteilijoista on ollut tapana viettää kesiään samassa paikassa aiemminkin.

Alkukesän vahva tulevaisuudenusko kääntyy syksyä kohden epävarmuudeksi. Helka Periahon esittämällä Almalla on menneisyys, jonka hän on salannut jopa läheisiltään. Yhteentörmäystä reppanan sukulaismiehen (Sami Lanki) ja Alman kasvattipojan (ensi-illassa Topias Vitikainen) välillä yritetään nostaa näytelmän tärkeäksi ristiriidaksi. Sen nostatus jää kuitenkin aika vähälle, ja suureksi huipuksi tarkoitettu kohta tuntuu vähän päällenaulatulta.

Näytelmän alkupuolen langat olisi kokonaisuuden eheyden kannalta voinut esitellä nopeammin, jotta niiden yhteenpunominen olisi päässyt paremmin vauhtiin. Esitykseen tupsahtelee yllättävistä rakosista huumoria, mikä pitää yleisilmeen lupsakkana. Terijoella näyttää, kuulostaa ja tuntuu kauniilta, ja se on saavuttanut hakemansa vilpittömän seesteisen tunnelman.

Kun keisari tyhjää osti

Kun keisari tyhjää osti

Teatteri

Arvio: Keisarin uudet vaatteet

Käsikirjoitus: Hans Christian Andersen; sovitus: Mikko Roiha; rooleissa: Jarno Kolehmainen; ohjaus: Timo Sokura; valot: Topi Jukka; lavasterakennelma: Seppo Ihalainen ja Vesa Hulkkonen; puvut ja kankaat: Päivi Saarimäki ja Anu Hovi; tarpeisto ja nuket: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen; naamiointi: Sari Rautio

Ensipäivä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 12.1.2017

 

Koska Keisarin uudet vaatteet -lastennäytelmän ensipäivä ajoittui torstai-iltapäivälle kello 12, oli puhdas sattuma, että minulle tarjoutui tilaisuus mennä katsomaan se heti tuoreeltaan. Asiaa helpotti myös se, ettei esitys kestänyt 40 minuuttia pidempään.

H.C. Andersenin klassikon on sovittanut yhdelle näyttelijälle Mikko Roiha. Turhamaisen keisarin (Jarno Kolehmainen) ainoa merkityksellinen asia elämässä on uusien vaatteiden vaihtaminen. Häneen ottaa yhteyttä kankuri, joka lupaa valmistaa vallankumoukselliset vaatteet erikoiskankaasta, jonka hän väittää näkyvän ainoastaan viisaille ihmisille. Rahaa niihin ei olisi, mutta valtakunnan ylimystön edustajana keisari päättää nipistää rahat kansalta eli ”lasten karkkirahoista”.

Pienellä näyttämöllä seisoo ainoastaan pieni ja värikäs sovituskoppi, joka pyörähtelee tarjoten paitsi näkösuojan myös näytelmän lavastuksen. Koska Kolehmainen näyttelee yksin kaikki roolit, esityksen suunnittelu on vaatinut kekseliäisyyttä. Osa hahmoista toteutetaan nukeilla, ja välillä esimerkiksi puhelimen avulla. Aikaa kuluu kuitenkin myös vaatteiden vaihtamiseen, sillä varsinkin pienille lapsille hahmojen vaihtuminen on korostettava selkeästi ulkonäön ja puhetavan muuttumisella. Näissä siirtymäkohdissa olisi ollut paikka ääni- ja valotehosteilla kikkailuun.

Esitys on kepeä ja yksinkertainen, ja sisältää muutaman kiintiökakkavitsin. Lastennäytelmä ei tarjoa Kolehmaiselle aivan sellaisia mielettömiä revittelyn paikkoja kuin häneltä on totuttu näkemään, mutta naurahtelin kyllä useaan otteeseen älyttömille tilanteille ja kummalisille roolihahmoille. Myös katsomossa istuneet lapset, eli kohderyhmän edustajat vaikuttivat viihtyvän hyvin napakan pituisessa esityksessä.

 

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

[Edit: 14. helmikuuta 2017 Lappeenrannan kaupunginteatteri ilmoitti, että se palauttaa ovelta ostetun opiskelijalipun hinnan 12 euroon.]

Lappeenranta lisää vuoden 2017 alusta palvelumaksun kaikkiin myymiinsä Lippupisteen pääsylippuihin osana kaupungin säästötalkoita.  Se aikoo kaupunginteatterin- ja orkesterin myyntipalkkion avulla hankkia 70 000 euron lisätulot vuosittain edellyttäen, ettei korotus vaikuta yleisömääriin. Uudistuksen jälkeen pääsylippujen hinnat vastaavat Lippupisteen verkkokaupan hintoja, mutta myyntipalkkio menee siis kaupungille, ei Lippupisteelle.

Ymmärrän periaatteessa palvelumaksun käyttöönoton – sehän on normaali käytäntö useissa kunnissa. Kyseessä on silti edelleen normaali hinnankorotus, jota voimme halutessamme kutsua vaikkapa joulubonukseksi. Kyseenalaistan siis vastaavan korotuksen opiskelijalipuissa, joita myydään vain esityspäivänä teatterin lippukassalla. Sille ei ole vastinetta verkkokaupassa, eli myyjällä on mahdollisuus määritellä hinta täysin itse. Vanhan teatteritalon loppuaikoina ovelta ostettu opiskelijalippu maksoi 10 euroa, uuden talon myötä 12 ja kaavailujen toteutuessa vuoden 2017 alusta 13,50. Kahdessa vuodessa hintaa on siis hinattu ylöspäin 35 prosenttia.

Toki on hienoa, että mahdollisuus viime hetken opiskelijalipulle ylipäätään on järjestetty. Viime lauantaina kävimme oma-aloitteisesti 15–18-vuotiasta nuorista koostuvan kuuden hengen ryhmän kanssa katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa Jonni-näytelmän. En oikein usko, että samanlaista kiinnostusta tulla teatteriin olisi ilman tätä lippua ollut, eikä hinnan nousu ainakaan helpommaksi sitä tee. Osan vastuusta vierittäisin kyllä myös tiedottamiselle: harva tuntemani nuori edes tietää edun olemassaolosta.

Teatteri tai orkesteri eivät tee tiliään opiskelijalipuilla. Niiden tarkoitus on poimia massan seasta nuoria, jotka edullisemman hinnan avustamana saapuisivat useammin kokeilemaan kulttuuripalveluita ja myöhemmin mahdollisesti maksaisivat niistä täyden hinnan. Niiden tarjoaminen on siis sijoitus tulevaisuuteen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 suurin teatterissa käyvien ryhmä oli 45–64-vuotiaat ja pienin 15–24-vuotiaat, ja jos haluamme teattereissa riittävän katsojia vielä 20 vuoden päästä, nuoriin on panostettava nyt. Uskon olevan mahdollista laskea lipun hintaa palvelumaksun verran ja näin välttää lopullisen hinnan kohoaminen.

Seuraa Nahkatakkinen tyttö -musikaalin edistymistä blogissa!

Seuraa Nahkatakkinen tyttö -musikaalin edistymistä blogissa!

Lappeenrannan lukioteatterin Nahkatakkinen tyttö -musikaalin harjoitukset ovat käynnistyneet. Pari ensimmäistä kokoontumista on jo suoritettu, ja roolijaot ovat selvillä. Minäkin olen mukana näytelmässä yli 60 muun kanssa ja esitän jonkinlaista toistaiseksi nimetöntä hahmoa, joka magneetin lailla hännystelee Dingo-nimisen veikkosen ympärillä.

Sinä voit seurata projektin edistymistä Nahkatakkinen tyttö -blogista, jonne ilmestyy tekstejä paitsi minulta myös laaja-alaisesti muilta työryhmän jäseniltä. Ensimmäinen teksti julkaistiin eilen ja ulkoasu tulee elämään vielä jonkin aikaa.

Kirjoitusten lisäksi sivustolta löytyy myös lippukauppa. Lipunmyyntirattaat ovat nitkahtaneet napakasti liikkeelle, ja siksi kehotan sinuakin hankkimaan liput piakkoin.

Päähenkilönä tuhansien tarinoiden Kehruuhuone

Päähenkilönä tuhansien tarinoiden Kehruuhuone

Teatteri

Arvio: Kehruuhuone 200

Käsikirjoitus ja ohjaus: Marika Kesseli; musiikki: Sari Kaasinen; koreografia: Netta Salonsaari; puvustus: Sari Kavala ja työryhmä; tarpeisto: Mirja Iivonen ja työryhmä; rooleissa mm.: Iiro Iivonen, Oscar El Husseini, Sari Kaasinen, Saimi Kaisanlahti, Sonja Koskela, Saara Östman, Petteri Ukkola, Susanna Kauppi, Jonna Jääskeläinen, Marika Kesseli, Pekka Östman

Kantaesitys Lappeenrannan Kehruuhuoneella 4.11.2016

 

Minunhan ei pitänyt kirjoittaa Kehruuhuone 200 -esityksestä mitään.  Kävin katsomassa lähes valmiin esityksen keskiviikkona kaksi päivää ennen ensi-iltaa, ja on selvää, ettei harjoitusta pidä julkisesti arvostella. Ajattelin myös tuntevani monet tekijöistä sen verran hyvin, että minun olisi parempi jäävätä itseni mielipiteiden kirjoittelusta. Ehkä pelkäsin pettyväni lopputulokseen, eikä arviointi siksi olisi ollut esiintyjiä kohtaan reilua. Perjantai-illan jalo aatteeni oli mennä kaupunginteatterin Jonnin ensi-iltaan, mutta homma sai käänteen, kun muutamaa tuntia aiemmin selvisi näytöksen olevan peruttu. Koska muutakaan ei sitten illalle ollut, päätin uhmata talvea ja körötellä bussilla kokeilemaan, josko Kehruuhuoneen ensi-iltaan liikenisi vielä lippu. Liikeni.

Lappeenrannan Kehruuhuoneen 200-vuotisen historian läpikäyvän musiikkinäytelmän ensimmäinen puoliaika pitää tiukasti näpeissään, eikä päästä katsojaa helpolla. Tunti kuluu melkoisen tiiviisti ja keskiössä ovat naisvankilan ihmiskohtalot. Tarina kerrotaan naisten näkökulmasta, ja vankilassa suurimmilta lieroilta vaikuttavatkin vartijamiehet. Ajan hengen mukaisesti vankien rangaistukseen kuuluivat kymmentuntiset työpäivät, joihin sisältyi esimerkiksi kehräystä, karstausta ja kudontaa. Monilla vangeilla oli myös lapset mukanaan. Esityksen lapsinäyttelijät joko näyttelevät hämmästyttävän sujuvasti tai sitten vain ovat ja antavat mennä. Myös ohjaaja Marika Kesselillä on näyttämörooli ensimmäisellä puoliskolla.

Musiikki värittää esitystä isolla kynällä ja sille on pakko lähettää iso peukalo. Paikka naisen on voimakas teos ja Aitarassa stemmojen täydellinen harmonia tärisyttää koko kehoa. Niin korkea oli taivas sopii loistavasti alkupuoliskon päättäjäksi ja ennakoimaan parempaa aikaa, vaikka se toikin mieleeni omat aikani alakoululaisten suuressa Metku-kuorossa. Bändin kokoonpano vaihtelee kappaleiden mukaan, ja erityisesti jousisoittimia ja kanteletta kuullaan paljon. Noin puolet lauluista on Sari Kaasisen tekemiä.

Väliajan jälkeen siirrytään ongelmitta hyväntuulisempaan nykyaikaan. Iiro Iivosen, Susanna Kaupin ja Oscar El Husseinin esittämistä urheilutalon puuhamiehistä on tehty koominen kolmikko, joka on varma, että kaupunki tarvitsee oman urheilutalon ja sen paikka on Kehruuhuoneella. Heidän ihailtava keskinäinen elehtimisensä ja ääntelynsä synnyttää monet vapautuneet naurut. Välillä lava pölähtää täyteen eri-ikäisiä näyttelijöitä, joille koreografi Netta Salonsaari on luonut niin paljon tehtävää, että kaiken seuraamiseen tarvittaisiin useampi silmäpari. Sari Kaasinen esittää itseään ja lopuksi myös ihan omalla nimellään.

Lavastus syntyy äärimmäisen yksinkertaisista elementeistä, kuten puukuvioidusta taustakankaasta, rukeista ja penkeistä. Muuta ei tarvita, sillä oikeastaanhan kaikki tapahtuu koko ajan aidolla tapahtumapaikalla, Kehruuhuoneella. Siihen ei tarvita aikaansopimattomia videoprojisointeja tai ylimääräisiä efektejä. Kehruuhuone 200 on esimerkki siitä, että yhden näytelmän on mahdollista olla samanaikaisesti paitsi kovin viihdyttävä, sivistävä ja kansantajuinen myös ajattelemista vaativa ja koskettava.

 

Lappeenrannan lukioteatteri ja kaupunginteatteri yhdistävät voimansa ensi kevään produktiossa

Lappeenrannan lukioteatteri ja kaupunginteatteri yhdistävät voimansa ensi kevään produktiossa

Lappeenrannan lukioteatterin ensi kevään produktio toteutetaan yhteistyössä Lappeenrannan kaupunginteatterin kanssa. Esityksen on tarkoitus valmistua toukokuuksi 2017 Lappeenrannan kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ja siitä järjestetään kahdeksan näytöstä.

Yhteistyö on osa kulttuuritoimen toimintasuunnitelmaan kirjattua tavoitetta monipuolistaa teatterin ohjelmistoa sekä aktivoida uusia yleisöryhmiä. Koska lapsille ja nuorille tarkoitetun näytelmän tekemiseen liittyy suurempien teatterien kanssa aina taloudellisia riskejä, mikä olisikaan parempi keino tehdä nuoremmalle väelle suunnattua teatteria kuin päästää heidät itse tekemään sitä? Pelkästään nuorille suunnatusta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esityksessä kuultavasta uudelleensovitetusta Dingon musiikista myös vanhemmat saanevat paljon irti.

Musikaalin nimi on Nahkatakkinen tyttö ja sen on kirjoittanut Hanna Suutela vuodeksi 2014 Vaskivuoren lukioon yhteistyössä ohjaaja Kari Jagtin ja musiikinopettaja Matti Suomelan kanssa. Jännityselementeillä höystetyssä musikaalissa lähtökohtana on eri tyyppisistä nuorista koostuva joukko, joka lähtee viikonlopuksi mökille.

Viime keväänä menestyksekkäästi Kehruuhuoneella esitetty produktio Pysäkki oli lähes täysin omin voimin rakennettu käsikirjoituksesta lähtien. Myös Nahkatakkisen tytön ohjaa Marika Kesseli, musiikin ohjauksesta vastaa Lea Kaijansinkko ja lavastusvastaava on Anu Huttunen.

Produktioon osallistuu useita kymmeniä lukio-opiskelijoita, joista valtaosa osa on lyseolaisia. Opiskelijat saavat produktioon osallistumisesta ainutlaatuisten kokemusten ja kaiken muun hyödyn lisäksi kursseja, ja valittavana on ollut teatteri-ilmaisuun, musiikkiin ja lavastukseen keskittyvät kurssit.

Lavastamo.jpg
Kaupunginteatterin lavastamo sijaitsee teollisuusalueella kaupungin varikon yhteydessä.

Kaupunginteatterilta mukana on kaksi näyttelijää, joista toinen lienee Sanna Kemppainen ja miesnäyttelijä varmistuu myöhemmin.

Lavastuksessa yhteyshenkilönä on lavastaja Mika Haaranen, joka suunnitteli lavastuksen viime kevään näytelmille Paniikki ja Iso paha susi. Lavasterakennelmien valmistamisessa tullaan käyttämään myös kaupunginteatterin omaa lavastamoa ja lukion opiskelijoita.

Koreografian suunnittelusta vastuussa on Netta Salonsaari, jonka työn tuloksia voi nähdä esimerkiksi kaupunginteatterin Halua mut hiukan -pienoismusikaalissa.

Liput kaikkiin kahdeksaan näytökseen ovat jo myynnissä.

 

Halua mut hiukan on taiteen ytimessä

Halua mut hiukan on taiteen ytimessä

Teatteri

Arvio: Halua mut hiukan

Musiikki: Stephen Sondheim, hänen kappaleistaan koonneet Craig Lucas ja Norman René; ohjaus: Anna-Kaisa Makkonen; skenografia Tarja Jaatinen; koreografia: Netta Salonsaari (vierailija); valot: Kimmo Pasanen; äänisuunnittelu: Marvin Martin ja Tomi Aronen; kampaus ja maskeeraus: Sari Rautio; Pianisti Jani Pola (vierailija); Rooleissa Jussi Johnsson ja Sanna Kemppainen

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 14.10.2016

Continue reading “Halua mut hiukan on taiteen ytimessä”

Onko teatteri hukkumassa talouskeskustelun alle?

Onko teatteri hukkumassa talouskeskustelun alle?

Lauantaiaamuna kahvihetken rauhan rikkoi sanomalehti Etelä-Saimaan uutinen, jossa pöyristyneeseen sävyyn kerrottiin teatterin vuokran äkkiarvaamatta tulleesta kohoamisesta. Uutisessa julistettiin teatterin vuokran olevan niin iso, ettei se pystyisi maksamaan sitä edes näytösten sadan prosentin täyttöasteella. Tämän jälkeen maksettavana on vielä aimo annos muita kuluja. Uutisen verkkoversioon on sadellut pitkälti toistasataa kommenttia, mikä lienee sivuston ennätyslukemia.

Asia nousi esille nyt, koska kulttuuritoimen ensi vuoden talousarvioesitys esitteli säästötoimenpiteitä tappioiden kattamiseksi. Näihin kuuluvat esimerkiksi ratsuväkimuseosta ja kesäteatterista luopuminen sekä kulttuurilautakunnan avustusten leikkaaminen. Tästä saatavat säästöt olisivat korkeintaan 388 000 euron suuruiset, ja näidenkin leikkausten jälkeen säästötarve tulisi todennäköisesti myöhemmin esiin.

Emme ole yksin

Vuonna 2016 kokonaisuudessaan käyttöön vihityn teatteritalon rakennutti Cityconin ja Ilmarisen omistamaan kauppakeskus Isoon-Kristiinaan Lappeenrannan teatterikiinteistö oy. Lappeenrannan kaupungin omistama yhtiö vuokraa kiinteistöä teatterille, ja vuokratuloilla katetaan talon rakennus- ja ylläpitokustannuksia. Sen liikevaihto viime vuonna oli 90 000 euroa ja tulos 372 000 tappiolla. Yhtiö ei maksa arvonlisäveroa eikä sen ole tarkoituskaan tehdä voittoa, vaan sen tehtävä on vuokratuloilla kattaa kiinteistöstä aiheutuvat kulut.

Samanlaisia vuokraongelmia on lukuisissa muissakin kaupungeissa. Esimerkiksi Imatralle valmistuvan uuden teatterin myötä vuokra viisinkertaistuu vanhaan taloon verrattuna. Siellä tiedossa on koko ajan ollut, etteivät 200-paikkaisen katsomon tuotot riitä kattamaan vuokrakuluja.

Muiden paikkakuntien verstaistuki ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Lappeenrannan yli 100 000 euron kuukausivuokra on merkittävä määrä rahaa. Teatterinjohtaja Timo Sokura sanoi Karjalaisen haastattelussa, että Lappeenrannan teatterin vuokra olisi haaste Helsingin kaupunginteatterillekin.

Lämpiö 2
Uutuuttaan hohtava yleisölämpiö.

Joku saattaa ihmetellä, eikö vuokrasummaa ole mahdollista madaltaa teatterin vuokranantajan ollessa loppujen lopuksi Lappeenrannan kaupunki. Lappeenrannan teatterikiinteistö maksaa koko ajan pois uuden talon rakentamiseen otettua lainaa, jonka pelkät lyhennyskustannukset ovat yli puoli miljoonaa vuodessa.

Teatterin vuokra tarkistetaan vuosittain tammikuun ensimmäisenä päivänä, mutta vuonna 2016 tätä ei teatterikiinteistön esityksen perusteella ole tehty. Näillä näkymin lainan lyhennysaika on 30 vuotta.

Kustannusten nousu ei ollut yllätys

Kun teatterin rakennuspaikasta keväällä 2011 keskusteltiin, samanaikaisesti esillä oli kilometrin päähän ydinkeskustasta mahdollisesti sijoittuva Keskon kauppakeskus. Citycon tavallaan painosti kaupunkia sijoittamaan teatteri kauppakeskukseensa ja näin esti kilpailevan kauppakeskuksen tulon samalle markkina-alueelle. Cityconin kiinteistökehitysjohtaja Jukka Posti piti “hyvin epätodennäköisenä” yhtiön investoimista teatteriin, jos kaupunki päättäisi ydinkeskustan ulkopuolelle suunnitellun ison kauppakeskuksen puolesta.

Kaupunki oli pattitilanteessa, sillä vanhasta talosta ei olisi saanut kalua hiomallakaan, eikä uudelle rakennukselle ollut varattu tonttia edustavasta paikasta. Uuden talon rakentaminen kauppakeskukseen oli edullinen vaihtoehto, jolla saatiin aikaiseksi kompaktissa tilassa olevat modernit ja toimivat tilat. Varmasti myös ratkaisun maailmanlaajuinen ainutlaatuisuus toi poliitikkoja päätöksen kannalle.

Korkeammat vuokrakustannukset olivat tiedossa jo saman vuoden joulukuussa, kun valtuusto päätti uuden teatteritalon rakentamisesta.

teatteri-tyon-alla
Uusi teatteritalo työn alla maaliskuussa 2015.

Jo marraskuussa 2013 laaditussa talousarviossa mainittiin vuokrakustannusten kasvavan 0,6 miljoonaa vanhaan taloon verrattuna, ja kulttuuritoimi velvoitettiin kasvattamaan tulojaan vuosittain viisi prosenttia vuoden 2013 tasoon nähden. Silloin jossain ilmeisesti luotettiin uuden talon olevan ihmelääke, joka määrättömästi kykenee järjestämään loppuunmyytyjä näytöksiä ja vuokraamaan tilojaan muille osapuolille.

Tarkkoja laskelmia ei tehty eikä tiloille tai näytöksille missään vaiheessa ole ollut erillistä myyjää, ja ulosvuokraukselle asetettiin siihen nähden kohtuuttoman korkeat tulostavoitteet. Tänä syksynä työnsä aloittavalle myyjälle on toivotettava onnea.

Toukokuussa 2014 Lappeenrannan teatterikiinteistö ilmoitti, että rakentamisen kustannukset nousevat alun perin budjetoidusta 21 miljoonasta 22,7 miljoonaan euroon. Kasvu johtui pääasiassa Lappeenrannan keskusta-alueen kiivaan rakentamisen aiheuttamasta hintatason kohoamisesta.

Ratkaisuksi ehdotettiin laina-ajan maltillista pidentämistä rakennuksen vuokrakustannusten nousun välttämiseksi. Rakennuttajayhtiö joutui ottamaan 1,3 miljoonan euron lisälainan, ja tämä näkyy nyt korkeampana vuokrana.

Teatterikeskusteluharha

On tärkeää, että veronmaksajien rahoilla tehtävistä asioista kerrotaan julkisesti, ja siksi tahallista, tietyn toimialan mustamaalausta mainostulojen toivossa tulisi välttää.

Teatterikeskustelun voisi nähdä arvaamattomana keitoksena, joka porisee isossa kattilassa. Pisaroita lentelee ulos melko taajaan, mutta välillä pitkään kannen alla muhinut keitos kuohahtaa totaalisesti yli. Etelä-Saimaalla on pitkä tikku, jolla se tasaisin väliajoin käy keikauttamassa kattilaa ja tanssahtelee sitten riemullisesti karkuun. Keskustelussa on syytä pitää erillään teatteri taidemuotona ja sen tuotantotilojen aiheuttamat kustannukset.

Tällä kertaa lehden verkkosivuille on avattu kapinamielialaa lietsova kysely, jonka voisi jättää ilman suurempaa painoarvoa, sillä jo sen vastausvaihtoedot ontuvat. Lukijoiden teatterissakäymisaktiivisuutta utelevassa kyselyssä on esimerkiksi yli viisi vuotta sitten teatterissa vierailleille ja täysin teatteristeriileille sama vastausvaihtoehto. Kaiken epäloogisuuden takaa paljastuva huolestuttavin seikka on kuitenkin se, että tämä lähes 50 prosentin sakki kulkee vapaana antamassa lausuntojaan kaupungin kulttuuripolitiikasta.

wp_20140531_008
Iso-Kristiina nousemassa teatterikorkeuteen.

Kulttuuritoimi on aidosti ja syystäkin huolissaan teatterivastaisen ilmapiirin lisääntymisestä julkisuudessa. Etelä-Saimaan Estarit-palstalla julkaistaan parikymmentä viestiä kerrallaan, ja yleensä vain ääripäillä on tarve tulla ajatuksensa kanssa esiin.

Tällaisten palstojen ongelma on se, että yhdestä kirjoituksesta muodostuu ihmisten mielissä yleinen enemmistön mielipide. Monille viestien lukeminen on yksi hupinumero sarjakuvien joukossa, mutta toisissa niiden runsas negatiivissävytteisyys herättää voimakkaita tunteita.

Yhden kirjoituksen voi ohittaa hymähdyksellä, mutta jos kaksi tai kolme viestiä on samasta aiheesta yhtä mieltä, ne voivat salakavalasti alkaa tuntua kaupunkilaisten yhtenäiseltä mielipiteeltä. Tosiasiassa kyse on edelleen kolmen ihmisen mielipiteestä, jotka edustavat alle promillea kaupunkilaisista.

Olisiko voitu karsia aiemmin?

Jos kunnan laitosteatteri tuottaa suoraa taloudellista voittoa, se on tietysti erittäin positiivinen asia, mutta perustavoite sen ei pitäisi olla. Teatterin tehtävä on lisätä kaupungin asumismukavuutta, antaa ihmisille mahdollisuus viihtyä sekä tarjota ajattelun aihetta ammattitaitoisesti ja kunnianhimoisesti tehdyistä näytelmistä.

On totta, että järkevämpää olisi varmasti ollut karsia seinistä jo ennen rakentamisen aloittamista, jotta rahaa olisi jäänyt enemmän myös toiminnan kehittämiseen. Tähän herättiin kuitenkin vasta, kun Ison-Kristiinan laajennus oli jo käynnissä, ja karsimismahdollisuuksia oli enää lähinnä pintamateriaaleissa.

Pienen näyttämön rakentamista oltiin jäädyttämässä, mutta ajatus hylättiin, koska se olisi haitannut teatterin toimintaa täysipainotteisena taidelaitoksena ja merkittävästi pienentänyt lipputuloja.

Kuva: Lappeenrannan kaupunki
Päätösten kehto, Lappeenrannan kaupungintalo.

Kun 270 000 euron lisämääräraha vuoden 2015 marraskuussa pitkin hampain myönnettiin kulttuuritoimen pelastamiseksi, kaupunginjohtaja Kimmo Jarva korosti Lappeenrannan uutisten haastattelussa, ettei se olisi ratkaisu pitkällä tähtäimellä.

– Vuonna 2016 pitää ratkaista, mistä raha löytyy jatkossa, hän sanoi tuolloin.

Kokoomusta edustava Lappeenrannan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Heikki Järvenpää pitää Ylen haastattelussa ainoana vaihtoehtona puolen miljoonan lisärahoituksen myöntämistä teatterille vuosittain. Hän sanoo, ettei kulttuuritoimen voi edellyttää karsivan kulujaan muun kulttuurin kustannuksella.

Voidaan olettaa, että lopulta päädytään jonkinlaiseen kompromissiin, jossa lisämääräraha myönnetään yhdistettynä kulttuuritoimen maltillisempaan supistamiseen. Tänä vuonna kulttuuritoimi vie kaupungin budjetista 2,5 prosenttia.

 

 

Tragikomedia perustuu tositapahtumiin.

Aiemmin aiheesta:

Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?