Avainsana: Lappeenrannan kaupunginteatteri

Seuraava tie

Seuraava tie

Eleltiin eduskuntavaalikevättä 2015. Maaliskuinen ilta-aurinko siivilöityi kuusien latvojen läpi heittäen varjonsa ilmassa leijuvaan katupölyyn. Jätin polkupyöräni Lappeenrannan kaupunginteatterin ja kirjaston väliseen pyörätelineeseen ja marssin sisään teatterin pääovista.

Minulla oli jo lippu. Hyvälle paikalle, nelosriville, joten astelin suoraan katutason narikalle. Kännykkäni kuoret olivat saaneet edellisenä syksynä kantaakseen yhden arvoesineen, K9-kortin. Se on Lappeenrannan kulttuuritoimen myöntämä vipuvarsi, jolla pyritään peruskoulunsa viimeisiä veteleviä nuoria kampeamaan kulttuuripalvelujen aktiivisempaan hyödyntämiseen. Sillä pääsee maksutta kaupungin museoihin, kaupunginorkesterin konsertteihin sekä kaupunginteatterin näytöksiin. Museoihin en ole missään vaiheessa tuntenut pienintäkään kiinnostusta, mutta konsertteja tai teatteria vastaan minulla ei oikeastaan ollut mitään, en vain liiemmin käynyt.

Taikakorttia näyttämällä takin sai ilmaiseksi säilytykseen. Reilua, ajattelin ja lähdin lippuani heilutellen portaiden juurelle, jossa mies repäisi tarkistuslipun juhlavasti irti. Lähdin maailmanomistajan elkein kapuamaan portaita kohti teatterin lämpiötä, jonka matalalta paistava aurinko oli maalannut kultaiseksi. Käsiohjelman sai siihen aikaan napata ilmaiseksi pöydältä. Siinä oli kaikki tärkeimmät: lyhyt kuvaus näytelmän aiheista, mielenkiintoinen kuvitus sekä näyttelijöiden ja muun työryhmän nimet.

Mietiskelin varovasti tulevaa. Tiesin vain, että näytelmän nimi on Neljäs tie ja että se on kantaesitetty pari vuotta aiemmin suuressa Kansallisteatteri-nimisessä taidelaitoksessa. Muistelin jokin aika sitten vilkaisseeni Yle Teeman myöhäisillassa lähetettyä, levotonta näytelmää, jossa koikkelehti pelottavannäköinen Mikki Hiiri. Kyseessä oli ollut juuri tämä Neljäs tie, mutta silloin en sitä tiennyt. Ensi-iltaan tullessaan se oli aiheuttanut pöllähdyksen teatterikriitikoiden mielipiteissä. En enää muista, miten tulin yhdistäneeksi sen tähän. Nyt tulossa oli teatterinjohtaja Jari Juutisen ohjaus, ennakkotietojen mukaan Kansallisteatterin alkuperäisversiota draamallisempi ja komediallisempi.

Kulttuurikortti
Tänään tiistaina 28.3. tulee kaksi vuotta siitä, kun näin Neljännen tien ensimmäisen kerran.

Jukola-salin ovet avautuivat. Lampsin istumapaikalleni ja sujautin lippuni taitetusta A4-paperista muodostuvan käsiohjelman väliin. Pimeällä näyttämöllä näkyi rivi laatikoita, joiden etupuoli kiilteli katsomon valoissa. Hymähdin ajatukselle, että olin yksin teatterissa. Eihän yhdeksäsluokkalaiset pojat tee tällaista. Kutsuin sitä itseni sivistämiseksi.

Eihän minun etukäteen lippua olisi tarvinnut hankkia. Syyskaudelta jatkaneen näytelmän täyttöaste jäi keväällä jonnekin 14 prosentin pintaan. Juutisesta oli Lappeenrannassa ehtinyt muodostua tavaramerkki, joka tarkoitti ihmisten mielissä taiteellista ja vaikeasti ymmärrettävää sisältöä. Kriitikot ylistivät ja katsojat kummeksuivat. Tosin voiko heitä kutsua enää katsojiksi, jos he eivät tule edes katsomaan?

Rivilläni istui lisäkseni muutama muu henkilö, takanani muutama lisää. Koko katsomossa meitä oli ehkä 20. Lattiaa nuoleva valojuova ehti juuri ja juuri karata sulkeutuvasta oviaukosta lämpiöön. Hetken aikaa istuimme hiljaisuudessa todellisuuden ja teatteri-illuusion häilyvällä rajavyöhykkeellä, ja sitten puolihämärällä näyttämöllä erottui savukoneen pölläytys. Valot nousivat hieman, ja alkuasukasta muistuttava hiipijä sipsutti näyttämön oikealta sivulta ottamaan käteensä kanteleen. Sävelistä muodostui Oi kallis Suomenmaa -laulu, jota kerääntyi näyttämölle laulamaan joukko pellavavaatteisiin verhoutuneita ihmisiä.

Näytelmä esitteli minulle tuntemattomat, mutta monille arkipäiväiset poliitikot Kalevi Sorsasta Iiro Viinaseen. Väliaikaan mennessä Suomi oli silmieni edessä ajelehtinut itsenäistymisestään tilanteeseen, jossa EY tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja kaikilla on siihen perustelunsa. Mutta kukaan ei ymmärtänyt kuunnella Esko Seppästä, järjen ääntä, jonka mielestä EMU ei voi koskaan olla muuta kuin lentokyvytön lintu.

IMG_9437.JPG

En ollut varma, pitääkö väliajalle lähdettäessä taputtaa, mutta ei siitä haittaa tainnut olla, kun muutkin sitten liittyivät kämmentenläpyttelykuoroon. Astelin ulos salista ja kävin haistelemassa Valtakadun kevätiltaa. Olin täpinöissäni, esitys vaikutti mielenkiintoiselta, ja sen draamallinen käsittelytapa sinällään puisevaan aiheeseen tuntui kiehtovalta. Pyöräni huojui leppoisassa iltatuulessa.

Näytelmä jatkui poliitikkojen rynnistämisellä jääkiekkojoukkueena näyttämölle, jolla seisovat laatikkoelementit oli järjestetty uudelleen ikään kuin pulpeteiksi. Näyttelijät vaihtoivat hahmoista toiseen edes yrittämättä liikaa imitoida alkuperäistä henkilöä. Tositapahtumat vyöryivät hengästyttäväksi dramatisoituna joukkuepelinä epäuskoisena tuijottavien silmieni verkkokalvoille.

Teatteriesityksen aiheena Suomen taloushistoria kuulostaa varmasti vieraannuttavalta, ja siksi näytelmä olisi vaatinut tuekseen myyjän tai vähintään ajatellun markkinoinnin. Talossa tuotettiin pikkuruisilla resursseilla priimaa, joka olisi ansainnut tulla paremmin nähdyksi. Esimerkiksi Neljäs tie oli suunniteltu juuri eduskuntavaalivuodelle, ”jotta kansa saisi tietää”.

Kun esitys päättyi ja purkauduimme pimenneeseen ja viilenneeseen ulkoilmaan, ymmärsin nähneeni jotain suurta. Autioilla keskustan kaduilla pyöräillessäni tapailin mielessäni Oi kallis Suomenmaata. Oli yksiselitteistä, että tämä pitäisi nähdä uudestaan.

IMG_0011.JPG

Kuvio toistui pääsiäistä seuranneena lauantaina. Ja ennen kuin huomasinkaan, istuin katsomomassa samaa näytelmää vielä kolmantenakin lauantaina, tällä kertaa kaverini kanssa, jonka halusin näkevän esityksen. Hänellä oli uudet silmälasit.

Se oli Neljännen tien viimeinen näytös. Olin hurmoksessa ja halusin saada lisää. Teatterin tarjonta oli sinä keväänä kovin monipuolinen ja runsas. Etsin tajunnanräjäyttävää kokemusta Sotilaspojasta, Woyzeckista ja Dostojevskista. Hyvää oli paljon, mutta samaa elämänsuunnan muuttavaa risteystä ei tullut vastaan.

Näytelmän aiheista ja kiihkeästä käsittelytavasta olen sittemmin ammentanut näkökulmia erityisesti yhteiskuntaopin, mutta myös äidinkielen ja historian esseisiini. Aloin katsoa politiikkaa ja taloutta uusien lasien läpi.

Otin polkupyöräni ja lähdin harhailemaan. Valtakadun teatteritalo sulkeutui takanani ja jäin kiertelemään, odottamaan uutta, vasta tammikuussa avautuvaa kauppakeskusteatteria. Kirjoitin teatteri-ilmapiiriä käsittelevän esseen ja perustin yhden teatteriblogin. K9-kortti vaihtui opiskelijalippuihin. Tällä uutta valaistumista etsiskelevällä pyöräretkellä risteilen edelleen.

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Ihmisiä Terijoen hiekalla

Teatteri

Arvio: Terijoella

Käsikirjoitus ja ohjaus: Helena Anttonen (vierailija); skenografia: Tarja Jaatinen (vierailija); valosuunnittelu: Timo Hämäläinen ; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; tanssiaskeleet: Timo Sokura; valot: Timo Hämäläinen, Topi Jukka, Petri Mättö, rooleissa: Helka Periaho, Pirkko Hämäläinen (vierailija), Jussi Johnsson, Marja-Liisa Ketola, Stella Laine, Sami Lanki, Turo Marttila, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Samuli Punkka ja Eero Rannio sekä  Leevi Lehtonen ja Topias Vitikainen

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 25.3.2017

 

Terijoella on Helena Anttosen tilaustyönä Lappeenrannan kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä, joka tähtää isolla nuolella suuren yleisön maaliin. Minulle aikansa lomakeidas Terijoki on paikkana aika tuntematon suuruus, ja näytelmän välittämä kuva siitä voi olla yksi osa totuutta.

Näytelmää ei onneksi ole yritetty venyttää vuosikausien mittaiseksi historiakertomukseksi, vaan keskittyy yhteen lomasesonkiin leskirouva Alman (Helka Periaho) omistamassa pensionaatissa. Tarina käynnistyy varsinaisesti alkukesästä 1933 ja loppuu saman vuoden syksyyn. Väistämättä mieleen saapuu muistuttelemaan olemassaolostaan Jacques Tatin lystikäs mykkäelokuva Riemuloma Rivieralla.

Alun vimmaisen musiikin soidessa suoritettu punaisten ja valkoisten nauhojen jako saa aikaan kylmiä väreitä, mutta siitä siirrytään paljon leppoisampaan arjen aherrukseen ja lintujen viserrykseen. Flyygeli soi ja kepeä lauleskelu täyttää tyhjät hetket. Lomailun lomassa puhutaan Hitlerin ja Mussolinin nousseen valtaan, mutta kukaan ei tietenkään tiedä, mitä on tulossa. Monet suunnittelevat saapuvansa samaan paikkaan aina uudestaan ja maalailevat aurinkoisia suunnitelmia kymmenenkin vuoden päähän. Valaistus pysyy aurinkoisen huolettomana, ja lomailijoiden pahaa-aavistamattomuus on luonnollisesti aika traagista.

Terijoella kuva 2.jpg
Tarja Jaatisen lavastus on ilmava, valoisa ja rauhanomainen. Takakangas muuttuu valojen avulla taivaaksi ja mereksi.

Tarja Jaatisen räätälöimä lavastus on tyyliltään ilmava ja vaalea lattiaa myöten. Ovia ei ole ja seinistäkin näkee läpi. Miljöö on avoin, yhteisöllinen ja vapaa. Hulppea huvila pysyy koko ajan kaiken keskellä, ja pyörönäyttämöllä on onnistuttu toteuttamaan muutama huikean dramaattinen kohtauksen päättyminen ja vaihtuminen toiseksi.

Huvilan oviaukkoon ilmestyy jos jonkinlaista hiippailijaa ja henkilöjoukko tuntuu aluksi hajanaiselta, mutta onnistuu kietoutumaan loppua kohden paremmin yhteen. Samuli Punkan esittämä steppaava mies appelsiininvärisissä kengissä on hurmaava ilmestys, kun taas hänen toinen hahmonsa on tympeydessään viihdyttävä kirjaviisas kuvataiteilijan puoliso. Kiertelevän näyttelijä Essin (Pirkko Hämäläinen) keino irtisanoutua töistään on hankkiutua riitoihin teatterinjohtajan kanssa, ja hän vaikuttaa aluksi raivostuttavalta diivalta. Sekin kääntyy kuitenkin myöhemmin koomiseksi.

Anttonen on kirjoittanut henkilöille omia kaariaan, ja moniin on saatu puhallettua inhimillisyyttä ja syvyyttä. Useat henkilöt, kuten muuan kirjailija, pohjautuvat todellisuuteen, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan. Monilla Alman huvilaan kokoontuvista taiteilijoista on ollut tapana viettää kesiään samassa paikassa aiemminkin.

Alkukesän vahva tulevaisuudenusko kääntyy syksyä kohden epävarmuudeksi. Helka Periahon esittämällä Almalla on menneisyys, jonka hän on salannut jopa läheisiltään. Yhteentörmäystä reppanan sukulaismiehen (Sami Lanki) ja Alman kasvattipojan (ensi-illassa Topias Vitikainen) välillä yritetään nostaa näytelmän tärkeäksi ristiriidaksi. Sen nostatus jää kuitenkin aika vähälle, ja suureksi huipuksi tarkoitettu kohta tuntuu vähän päällenaulatulta.

Näytelmän alkupuolen langat olisi kokonaisuuden eheyden kannalta voinut esitellä nopeammin, jotta niiden yhteenpunominen olisi päässyt paremmin vauhtiin. Esitykseen tupsahtelee yllättävistä rakosista huumoria, mikä pitää yleisilmeen lupsakkana. Terijoella näyttää, kuulostaa ja tuntuu kauniilta, ja se on saavuttanut hakemansa vilpittömän seesteisen tunnelman.

Hupiukot elokuvanteossa

Hupiukot elokuvanteossa

Teatteri

Arvio: Kiviä taskussa

Käsikirjoitus: Marie Jones; suomennos: Henri Kapulainen; ohjaus: Pentti Kotkaniemi; koreografia: Tuovi Rantanen; lavastus ja puvut: Jyrki Seppä; rooleissa: Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilassa 24.10.2002, vierailunäytös Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.3.2017

 

Harvoin näkee näissä teatteriympyröissä riemusta hihkuvaa yleisöä, joka esityksen loputtua taputtaisi seisaallaan vaikka aamuun asti, jos joku ei sytyttäisi saliin valoja. Irlantilaisen näytelmäkirjailijan Marie Jonesin vuonna 1996 kirjoittama Kiviä taskussa on pyörinyt, ellei suorastaan vierinyt Suomen teattereissa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esittämänä kohta 15 vuoden ajan. Se on saavuttanut Suomessa aseman, jossa ihmiset rynnivät hysteerisinä hankkimaan pilettejään heti, kun ne tulevat johonkin myyntiin.

Näytelmän päähenkilöt Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) hankkiutuvat kotikulmillaan Irlannissa amerikkalaiselokuvan avustajiksi, jonka kuvaukset synnyttävät koko kylässä isoa pöhinää. Vain kahden näyttelijän käyttäminen näytelmässä, jossa on ainakin 15 hahmoa, aiheuttaa tietysti omat rajoitteensa juonenkuljettelulle, mutta mahdollistaa samalla hurjien karikatyyrihahmojen syntymisen. Roolien väliset erot on tehtävä selkeiksi pääasiassa ryhdin, äänen ja ilmeilyn avulla, sillä vaatteita ei liiemmin vaihdella. Lavastuksessa näkyvintä osaa esittää taustalle ripustettu iso filmiruutu, jonka rooli on lähinnä rajata iso näyttämö sopivan kokoiseksi siivuksi.

Martti Suosalo ja Mika Nuojua, Kiviä taskussa
Kuvat on näpätty keväällä 2002, mutta näillä mennään edelleen.

Huumorin vastapainoksi näytelmään on liitetty traagisiakin tilanteita, mutta ensisijaisesti lopputulos on kuitenkin absurdi ja hykerryttävän hilpeä. Aivan tavan takaa teatterissa ei taideta nähdä varsinaista yleisön kanssa keskustelemista, joka pienissä määrin solahtaa tähän näytelmään kuin kahvikuppi suolistoon. Näyttelijät pelaavat taitavasti näytelmään kirjoitetulla verbaalisella huumorilla, vaikka se joskus on aika halpaakin. Hahmojen nimet eivät painuneet kallooni, mutta Suosalon tuhiseva ja housut kainaloihin kiskonut hongankolistaja sekä Nuojuan lehmäesitelmää pitävä hyypiö jäivät hillittöminä tapauksina mieleeni.

Jotkut taiteellisesti kunnianhimoiset teatterinjohtajat mielellään välttäisivät tällaisia tähtinäyttelijöillä ratsastavia hupaelmia, mutta toisaalta ohjelmiston monipuolisuuden vuoksi ne ovat tärkeitä elementtejä näytöspaletissa. Maanantainakin loppuunmyydyssä katsomossa kuului istuvan lukuisia katsojia, joiden jalat eivät vuosikausiin ole teatterin lattialle hiekkaa tuoneet.

Tuntuu käsittämättömältä, että näytelmää on kohta esitetty 15 vuotta. Miten on mahdollista, että näyttelijät jaksavat vetää samaa huumoriesitystä ja kykenevät pitämään tekemisen tuoreena vuosienkin jälkeen? Vaikka he ovat astelleet näyttämölle pimeydessä panhuilumusiikin soidessa, veivanneet irlantilaistyyppistä koikkelointitanssia ja rytkytelleet linja-autossa sellaiset 650 kertaa, varsinkin Suosalo näyttää toisinaan putoavan hetkellisesti roolistaan. Ja sekös on hupaisaa. Veikkaan siis vastauksen jaksamiskysymykseen olevan hieman nurinkurinen – he jaksavat, koska tekevät sitä.

 

Niskavuori pitää pään kylmänä

Niskavuori pitää pään kylmänä

Teatteri

Arvio: Niskavuoren nuori emäntä

Käsikirjoitus: Hella Wuolijoki, ohjaus: Iiris Rannio; skenografia: Samuli Halla; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; musiikki: Eero Rannio ja trad.; valosuunnittelu: Timo Hämäläinen; peruukit, kampaukset, maskeeraus: Sari Rautio; pukujen valmistus: Päivi Hanttu-Lindström, Anu Hovi, Päivi Saarimäki; muusikko: Eero Rannio; rooleissa: Seppo Merviä, Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Helka Periaho, Stella Laine, Marja-Liisa Ketola, Aija Pahkala, Tarja Kuorttinen, Sami Lanki, Tarja Kuorttinen, Turo Marttila, Susanna Kauppi, Eero Rannio, Jussi Johnsson

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2017

 

Lappeenrannan kaupunginteatterin kevätkauden 2017 ensimmäinen suuren näyttämön tuotos on Niskavuoren nuori emäntä. Vuodelta 1940 peräisin oleva näytelmä on Hella Wuolijoen kirjoittama, ja sen tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1880-luvun tienoille. Ohjelmistovalintana se ei ole varma, vaan ujo arvaus siitä, mitä suuri yleisö haluaa nähdä.

Näytelmä alkaa illasta, jolloin Juhania (Seppo Merviä) odotetaan saapuvaksi kotiin kertomaan, onko hänet valittu valtiopäivämieheksi. Juhanin menneisyys on jäänyt taloon, ja Niskavuoren muiden asukkien on setvittävä suhtautumistaan siihen. Kun talon vanha emäntä (Marja-Liisa Ketola) kuolee, taloon ”rahojensa vuoksi” naidun Loviisan (Sanna Kemppainen) on otettava emännän rooli, ja tätä kasvutarinaa näytelmä seuraa. Niskavuorella kaikki näyttää ulospäin arvovaltaisille vieraille hallitulta, eikä mistään näe, että sen asukkaat olisivat niin metsäänjuoksevaista sorttia.

Näytelmässä on sankka sakki korkeaperuukkisia henkilöitä, joiden väliset sukulaissuhteet eivät varmaan tuota ongelmia Niskavuori-tuntijoille, mutta minä en edes käsiohjelman perusteella meinannut tajuta esimerkiksi Juhanin ja Hetan olevan sisaruksia. Olisihan se tietysti pitänyt tietää, mutta puolustaudun sillä, etten tätä ennen ollut nähnyt yhtään Niskavuori-näytelmää.

Näyttämön takaosan rakennettu jylhä metsä näyttää vaikuttavalta vihreydessään, samoin suuret ja läpikuultavat pitsikäsitöillä koristetut kankaat, jotka riippuvat näyttämön reunoilla katosta. Seiniä, ovia tai ikkunoita ei onneksi nähdä lainkaan. Huonekaluja lukuunottamatta Samuli Hallan suunnittelema lavastus ei kuitenkaan muutu esityksen aikana juuri lainkaan, mikä käy vähän tylsäksi.

 

LPRKT_Niskavuori_lakanantamppaus.jpg
Fyysisiä töitä, kuten halkojen hakkaamista tehdään esityksessä oikeasti. Kuvassa Seppo Merviä ja Sanna Kemppainen.

 

Loirin taiteilut kalpenevat, kun Eino Leinon Niin jos oisit lauluni soi vahvana Eero Rannion säveltämänä. Hän on Lappeenrannan Niskavuori-näytelmää varten säveltänyt musiikkia kitaralle, ja sehän toimii. Muusikon sijoittaminen puoliksi näkyviin näyttämön vasempaan takareunaan on vähän hassu ratkaisu.

Näytelmän rytmiä rasittavat paikoin pitkätkin ihmistenväliset keskustelut, jotka pysäyttävät etenemisen ikävästi. Ohjaaja Iiris Rannio on kuulemma saksinut tekstistä aikaan sidottuja yhteiskunnallisia kannanottoja, mutta kielikeskustelua sinne on jätetty. Sehän on aiheena edelleen ajankohtainen, tosin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Hihittelin rommitoteja siemailevien pitkänhuiskean vallesmannin (Sami Lanki) ja rotevan herrassyötingin (Jussi Johnsson) lohkaisuille.

Näin näytelmän ensimmäisen kerran noin viikon ensi-illan jälkeen, mutta en tullut kirjoitel­leeksi siitä mitään. Sen jälkeen myös teatterin myyntineuvottelija ehti leimaamaan näytelmän Etelä-Saimaassa ”niin nähdyksi”. Viime perjantaina marssin uudelleen katsastamaan esitystä, joka sattui olemaan myös tuoksuton näytös. Ja toden totta, esitys oli yhtä hajuton kuin ensimmäiselläkin kerralla, enkä saanut siitä juuri selkeämpää otetta. Tämän esityksen ”niskavuori” on melko ohut, eikä isommin päätä lämmitä.

Kun keisari tyhjää osti

Kun keisari tyhjää osti

Teatteri

Arvio: Keisarin uudet vaatteet

Käsikirjoitus: Hans Christian Andersen; sovitus: Mikko Roiha; rooleissa: Jarno Kolehmainen; ohjaus: Timo Sokura; valot: Topi Jukka; lavasterakennelma: Seppo Ihalainen ja Vesa Hulkkonen; puvut ja kankaat: Päivi Saarimäki ja Anu Hovi; tarpeisto ja nuket: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen; naamiointi: Sari Rautio

Ensipäivä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 12.1.2017

 

Koska Keisarin uudet vaatteet -lastennäytelmän ensipäivä ajoittui torstai-iltapäivälle kello 12, oli puhdas sattuma, että minulle tarjoutui tilaisuus mennä katsomaan se heti tuoreeltaan. Asiaa helpotti myös se, ettei esitys kestänyt 40 minuuttia pidempään.

H.C. Andersenin klassikon on sovittanut yhdelle näyttelijälle Mikko Roiha. Turhamaisen keisarin (Jarno Kolehmainen) ainoa merkityksellinen asia elämässä on uusien vaatteiden vaihtaminen. Häneen ottaa yhteyttä kankuri, joka lupaa valmistaa vallankumoukselliset vaatteet erikoiskankaasta, jonka hän väittää näkyvän ainoastaan viisaille ihmisille. Rahaa niihin ei olisi, mutta valtakunnan ylimystön edustajana keisari päättää nipistää rahat kansalta eli ”lasten karkkirahoista”.

Pienellä näyttämöllä seisoo ainoastaan pieni ja värikäs sovituskoppi, joka pyörähtelee tarjoten paitsi näkösuojan myös näytelmän lavastuksen. Koska Kolehmainen näyttelee yksin kaikki roolit, esityksen suunnittelu on vaatinut kekseliäisyyttä. Osa hahmoista toteutetaan nukeilla, ja välillä esimerkiksi puhelimen avulla. Aikaa kuluu kuitenkin myös vaatteiden vaihtamiseen, sillä varsinkin pienille lapsille hahmojen vaihtuminen on korostettava selkeästi ulkonäön ja puhetavan muuttumisella. Näissä siirtymäkohdissa olisi ollut paikka ääni- ja valotehosteilla kikkailuun.

Esitys on kepeä ja yksinkertainen, ja sisältää muutaman kiintiökakkavitsin. Lastennäytelmä ei tarjoa Kolehmaiselle aivan sellaisia mielettömiä revittelyn paikkoja kuin häneltä on totuttu näkemään, mutta naurahtelin kyllä useaan otteeseen älyttömille tilanteille ja kummalisille roolihahmoille. Myös katsomossa istuneet lapset, eli kohderyhmän edustajat vaikuttivat viihtyvän hyvin napakan pituisessa esityksessä.

 

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

[Edit: 14. helmikuuta 2017 Lappeenrannan kaupunginteatteri ilmoitti, että se palauttaa ovelta ostetun opiskelijalipun hinnan 12 euroon.]

Lappeenranta lisää vuoden 2017 alusta palvelumaksun kaikkiin myymiinsä Lippupisteen pääsylippuihin osana kaupungin säästötalkoita.  Se aikoo kaupunginteatterin- ja orkesterin myyntipalkkion avulla hankkia 70 000 euron lisätulot vuosittain edellyttäen, ettei korotus vaikuta yleisömääriin. Uudistuksen jälkeen pääsylippujen hinnat vastaavat Lippupisteen verkkokaupan hintoja, mutta myyntipalkkio menee siis kaupungille, ei Lippupisteelle.

Ymmärrän periaatteessa palvelumaksun käyttöönoton – sehän on normaali käytäntö useissa kunnissa. Kyseessä on silti edelleen normaali hinnankorotus, jota voimme halutessamme kutsua vaikkapa joulubonukseksi. Kyseenalaistan siis vastaavan korotuksen opiskelijalipuissa, joita myydään vain esityspäivänä teatterin lippukassalla. Sille ei ole vastinetta verkkokaupassa, eli myyjällä on mahdollisuus määritellä hinta täysin itse. Vanhan teatteritalon loppuaikoina ovelta ostettu opiskelijalippu maksoi 10 euroa, uuden talon myötä 12 ja kaavailujen toteutuessa vuoden 2017 alusta 13,50. Kahdessa vuodessa hintaa on siis hinattu ylöspäin 35 prosenttia.

Toki on hienoa, että mahdollisuus viime hetken opiskelijalipulle ylipäätään on järjestetty. Viime lauantaina kävimme oma-aloitteisesti 15–18-vuotiasta nuorista koostuvan kuuden hengen ryhmän kanssa katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa Jonni-näytelmän. En oikein usko, että samanlaista kiinnostusta tulla teatteriin olisi ilman tätä lippua ollut, eikä hinnan nousu ainakaan helpommaksi sitä tee. Osan vastuusta vierittäisin kyllä myös tiedottamiselle: harva tuntemani nuori edes tietää edun olemassaolosta.

Teatteri tai orkesteri eivät tee tiliään opiskelijalipuilla. Niiden tarkoitus on poimia massan seasta nuoria, jotka edullisemman hinnan avustamana saapuisivat useammin kokeilemaan kulttuuripalveluita ja myöhemmin mahdollisesti maksaisivat niistä täyden hinnan. Niiden tarjoaminen on siis sijoitus tulevaisuuteen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 suurin teatterissa käyvien ryhmä oli 45–64-vuotiaat ja pienin 15–24-vuotiaat, ja jos haluamme teattereissa riittävän katsojia vielä 20 vuoden päästä, nuoriin on panostettava nyt. Uskon olevan mahdollista laskea lipun hintaa palvelumaksun verran ja näin välttää lopullisen hinnan kohoaminen.

Seuraa Nahkatakkinen tyttö -musikaalin edistymistä blogissa!

Seuraa Nahkatakkinen tyttö -musikaalin edistymistä blogissa!

Lappeenrannan lukioteatterin Nahkatakkinen tyttö -musikaalin harjoitukset ovat käynnistyneet. Pari ensimmäistä kokoontumista on jo suoritettu, ja roolijaot ovat selvillä. Minäkin olen mukana näytelmässä yli 60 muun kanssa ja esitän jonkinlaista toistaiseksi nimetöntä hahmoa, joka magneetin lailla hännystelee Dingo-nimisen veikkosen ympärillä.

Sinä voit seurata projektin edistymistä Nahkatakkinen tyttö -blogista, jonne ilmestyy tekstejä paitsi minulta myös laaja-alaisesti muilta työryhmän jäseniltä. Ensimmäinen teksti julkaistiin eilen ja ulkoasu tulee elämään vielä jonkin aikaa.

Kirjoitusten lisäksi sivustolta löytyy myös lippukauppa. Lipunmyyntirattaat ovat nitkahtaneet napakasti liikkeelle, ja siksi kehotan sinuakin hankkimaan liput piakkoin.

Keppiä ja menestystä

Keppiä ja menestystä

Teatteri

Arvio: Jonni – Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö (vierailija); lavastus ja videot: Mika Haaranen (vierailija); pukusuunnittelu: Päivi Pöyhölä (vierailija); valosuunnittelu: Mika Haaranen, Timo Hämäläinen; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; kampaukset ja maskeeraus: Sari Rautio; rooleissa: Turo Marttila, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Stella Laine, Sami Lanki, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Eero Rannio

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 8.11.

 

Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lappeenrannan kaupunginteatteriin on tulossa näytelmä jostain Jonnista, se ei synnyttänyt kovin suuria mielihaluja näytelmää kohtaan. Ei pitäisi ladata näytelmille mitään ennakko-odotuksia ennen sen näkemistä, varsinkaan kun en edes tiennyt Jonnista ihmisenä etukäteen juuri mitään. Ei ole epäilystäkään, etteikö näytelmää olisi valittu pääosin katsojaluvut mielessä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun esitys on näin hyvä.

Näytelmä alkaa visuaalisesti näyttävästi kiviseltä Savitaipaleen pellolta, jolla Jonni Myyrä on muun työn ohessa viskellyt keihästä. Jonnin urheiluinnostusta katsellaan pikkukylässä aluksi vähän kieroon ja varsinkin Jonnin isä pitää urheilua hulluutena, mutta kun maailmanennätyksiä alkaa rikkoutua, myös arvostus nousee. Jonnista leivotaan kunnanhallituksen puheenjohtaja ja hän päättää laittaa pystyyn sahan ja alkaa myydä keihäitä. Bisnekset eivät oikein ota tuulta alleen ja kunnan kassan kavallettuaan sankari saa konnan maineen. Turo Marttilan esittämä Jonni on rauhanomainen ja lämminhenkinen hahmo, joka on hyvä puhumaan itsensä pois ongelmista.

Näytelmässä on Marttilan lisäksi virallisen tiedon mukaan seitsemän muuta näyttelijää, jotka esittävät lukuisia erilaisia sivurooleja. Näyttelijät hyppyyttävät lavalle sievän sikermän absurdeja hahmoja, joista isolla osalla varmasti on ainakin esikuva todellisuudesta. Niiden lisäksi mukana on tietysti myös älyttömiä yhden repliikin kertakäyttöhahmoja, ja erityisesti olen pannut merkille nauravani poikkeuksetta kaikille Jarno Kolehmaisen hahmoille. Murteella näytteleminen on aina vaikeaa ja usein se kuulostaa vähän teennäiseltä, mutta Jonnissa murteeseen tottui pikaisesti ja se kuulosti aidolta ja asialliselta. Ainakin lauantaina ennakkotiedoista poiketen myös Samuli Punkka oli mukana ensemblessä ja lehdistökuvien perusteella hän teki ainakin osan Sami Langin rooleista. Syytä en tiedä, enkä aprikoi.

Kuva: Ari Nakari
Kuvassa Sami Lanki, Jarno Kolehmainen ja Stella Laine. Kuva: Ari Nakari

Nostan silinteriäni Olli-Pekka Pyysingin äänisuunnittelulle. Puheen alla rullaa miellyttävä äänimatto, jolla näytelmän on hyvä juosta, eikä vauhti hyydy pidempienkään puheosuuksien (tosin niitä ei juuri ole) aikana. Tämä on mahtavaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja siirtymät tapahtuvat täysin ongelmitta, mikä osaltaan pitää kärjet terävinä ja lentoradan ehjänä.

Mika Haarasen lavastus on yhdistelmä suurta ja pelkistettyä. Se koostuu suurelta osin valtavista vanerikuutioista ja katosta laskeutuvista valkoisista suorakaiteista. Videoheijastukset tuntuvat enimmäkseen luontevilta ja ovat paikoin myös oikein näyttäviä. Valonheittimillä toteutetut olympiarenkaat näyttävät todella tyylikkäiltä. Keihäs on saatu näytelmässä lentämän usein eri keinoin. Lopun suuri roudaus söi vähän huomiota loppusanoilta.

Olen tyytyväinen siihen, ettei näytelmästä tehty täysiveristä kohelluskomediaa, vaikka se onkin valmistettu pikkujouluaikaan. Näytelmässä on komedian vastapainoksi vakavampiakin kohtia, mutta niille ei ole annettu liikaa painoa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jonni on toistaiseksi uuden talon paras näytelmä.

Lappeenrannan lukioteatteri ja kaupunginteatteri yhdistävät voimansa ensi kevään produktiossa

Lappeenrannan lukioteatteri ja kaupunginteatteri yhdistävät voimansa ensi kevään produktiossa

Lappeenrannan lukioteatterin ensi kevään produktio toteutetaan yhteistyössä Lappeenrannan kaupunginteatterin kanssa. Esityksen on tarkoitus valmistua toukokuuksi 2017 Lappeenrannan kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ja siitä järjestetään kahdeksan näytöstä.

Yhteistyö on osa kulttuuritoimen toimintasuunnitelmaan kirjattua tavoitetta monipuolistaa teatterin ohjelmistoa sekä aktivoida uusia yleisöryhmiä. Koska lapsille ja nuorille tarkoitetun näytelmän tekemiseen liittyy suurempien teatterien kanssa aina taloudellisia riskejä, mikä olisikaan parempi keino tehdä nuoremmalle väelle suunnattua teatteria kuin päästää heidät itse tekemään sitä? Pelkästään nuorille suunnatusta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esityksessä kuultavasta uudelleensovitetusta Dingon musiikista myös vanhemmat saanevat paljon irti.

Musikaalin nimi on Nahkatakkinen tyttö ja sen on kirjoittanut Hanna Suutela vuodeksi 2014 Vaskivuoren lukioon yhteistyössä ohjaaja Kari Jagtin ja musiikinopettaja Matti Suomelan kanssa. Jännityselementeillä höystetyssä musikaalissa lähtökohtana on eri tyyppisistä nuorista koostuva joukko, joka lähtee viikonlopuksi mökille.

Viime keväänä menestyksekkäästi Kehruuhuoneella esitetty produktio Pysäkki oli lähes täysin omin voimin rakennettu käsikirjoituksesta lähtien. Myös Nahkatakkisen tytön ohjaa Marika Kesseli, musiikin ohjauksesta vastaa Lea Kaijansinkko ja lavastusvastaava on Anu Huttunen.

Produktioon osallistuu useita kymmeniä lukio-opiskelijoita, joista valtaosa osa on lyseolaisia. Opiskelijat saavat produktioon osallistumisesta ainutlaatuisten kokemusten ja kaiken muun hyödyn lisäksi kursseja, ja valittavana on ollut teatteri-ilmaisuun, musiikkiin ja lavastukseen keskittyvät kurssit.

Lavastamo.jpg
Kaupunginteatterin lavastamo sijaitsee teollisuusalueella kaupungin varikon yhteydessä.

Kaupunginteatterilta mukana on kaksi näyttelijää, joista toinen lienee Sanna Kemppainen ja miesnäyttelijä varmistuu myöhemmin.

Lavastuksessa yhteyshenkilönä on lavastaja Mika Haaranen, joka suunnitteli lavastuksen viime kevään näytelmille Paniikki ja Iso paha susi. Lavasterakennelmien valmistamisessa tullaan käyttämään myös kaupunginteatterin omaa lavastamoa ja lukion opiskelijoita.

Koreografian suunnittelusta vastuussa on Netta Salonsaari, jonka työn tuloksia voi nähdä esimerkiksi kaupunginteatterin Halua mut hiukan -pienoismusikaalissa.

Liput kaikkiin kahdeksaan näytökseen ovat jo myynnissä.

 

Halua mut hiukan on taiteen ytimessä

Halua mut hiukan on taiteen ytimessä

Teatteri

Arvio: Halua mut hiukan

Musiikki: Stephen Sondheim, hänen kappaleistaan koonneet Craig Lucas ja Norman René; ohjaus: Anna-Kaisa Makkonen; skenografia Tarja Jaatinen; koreografia: Netta Salonsaari (vierailija); valot: Kimmo Pasanen; äänisuunnittelu: Marvin Martin ja Tomi Aronen; kampaus ja maskeeraus: Sari Rautio; Pianisti Jani Pola (vierailija); Rooleissa Jussi Johnsson ja Sanna Kemppainen

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 14.10.2016

Jatka lukemista ”Halua mut hiukan on taiteen ytimessä”