Tag: komedia

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.

Advertisements
Hupiukot elokuvanteossa

Hupiukot elokuvanteossa

Teatteri

Arvio: Kiviä taskussa

Käsikirjoitus: Marie Jones; suomennos: Henri Kapulainen; ohjaus: Pentti Kotkaniemi; koreografia: Tuovi Rantanen; lavastus ja puvut: Jyrki Seppä; rooleissa: Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilassa 24.10.2002, vierailunäytös Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.3.2017

 

Harvoin näkee näissä teatteriympyröissä riemusta hihkuvaa yleisöä, joka esityksen loputtua taputtaisi seisaallaan vaikka aamuun asti, jos joku ei sytyttäisi saliin valoja. Irlantilaisen näytelmäkirjailijan Marie Jonesin vuonna 1996 kirjoittama Kiviä taskussa on pyörinyt, ellei suorastaan vierinyt Suomen teattereissa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esittämänä kohta 15 vuoden ajan. Se on saavuttanut Suomessa aseman, jossa ihmiset rynnivät hysteerisinä hankkimaan pilettejään heti, kun ne tulevat johonkin myyntiin.

Näytelmän päähenkilöt Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) hankkiutuvat kotikulmillaan Irlannissa amerikkalaiselokuvan avustajiksi, jonka kuvaukset synnyttävät koko kylässä isoa pöhinää. Vain kahden näyttelijän käyttäminen näytelmässä, jossa on ainakin 15 hahmoa, aiheuttaa tietysti omat rajoitteensa juonenkuljettelulle, mutta mahdollistaa samalla hurjien karikatyyrihahmojen syntymisen. Roolien väliset erot on tehtävä selkeiksi pääasiassa ryhdin, äänen ja ilmeilyn avulla, sillä vaatteita ei liiemmin vaihdella. Lavastuksessa näkyvintä osaa esittää taustalle ripustettu iso filmiruutu, jonka rooli on lähinnä rajata iso näyttämö sopivan kokoiseksi siivuksi.

Martti Suosalo ja Mika Nuojua, Kiviä taskussa
Kuvat on näpätty keväällä 2002, mutta näillä mennään edelleen.

Huumorin vastapainoksi näytelmään on liitetty traagisiakin tilanteita, mutta ensisijaisesti lopputulos on kuitenkin absurdi ja hykerryttävän hilpeä. Aivan tavan takaa teatterissa ei taideta nähdä varsinaista yleisön kanssa keskustelemista, joka pienissä määrin solahtaa tähän näytelmään kuin kahvikuppi suolistoon. Näyttelijät pelaavat taitavasti näytelmään kirjoitetulla verbaalisella huumorilla, vaikka se joskus on aika halpaakin. Hahmojen nimet eivät painuneet kallooni, mutta Suosalon tuhiseva ja housut kainaloihin kiskonut hongankolistaja sekä Nuojuan lehmäesitelmää pitävä hyypiö jäivät hillittöminä tapauksina mieleeni.

Jotkut taiteellisesti kunnianhimoiset teatterinjohtajat mielellään välttäisivät tällaisia tähtinäyttelijöillä ratsastavia hupaelmia, mutta toisaalta ohjelmiston monipuolisuuden vuoksi ne ovat tärkeitä elementtejä näytöspaletissa. Maanantainakin loppuunmyydyssä katsomossa kuului istuvan lukuisia katsojia, joiden jalat eivät vuosikausiin ole teatterin lattialle hiekkaa tuoneet.

Tuntuu käsittämättömältä, että näytelmää on kohta esitetty 15 vuotta. Miten on mahdollista, että näyttelijät jaksavat vetää samaa huumoriesitystä ja kykenevät pitämään tekemisen tuoreena vuosienkin jälkeen? Vaikka he ovat astelleet näyttämölle pimeydessä panhuilumusiikin soidessa, veivanneet irlantilaistyyppistä koikkelointitanssia ja rytkytelleet linja-autossa sellaiset 650 kertaa, varsinkin Suosalo näyttää toisinaan putoavan hetkellisesti roolistaan. Ja sekös on hupaisaa. Veikkaan siis vastauksen jaksamiskysymykseen olevan hieman nurinkurinen – he jaksavat, koska tekevät sitä.