Avainsana: kesäteatteri

Tapahtuma-aika epämääräisessä menneisyydessä

Lännen pelurit Peer Gynt.jpg
Ylemmässä kuvassa voimme havaita Peer Gyntiä Pulsassa ja alemmassa, Jukka Autin ottamassa kuvassa Lännen pelureita Tirvalla.

Viikonlopulle osui tiheä kesäteatteritiivistymä, kun perjantaina huristelimme Pulsan asemalle Peer Gyntin ensi-iltaan ja lauantaina onnistuimme toisella seurueella jotenkin päätymään Tirvalle pällistelemään Lännen Pelureita.

Peer Gynt tiesi minulle jo toista pistäytymistä Pulsan aseman ympäristöllä, ja hauskaa oli. Katsomiskokemuksen miellyttävyyteen vaikutti olennaisesti viehkeä sää, mainio seura ja ennen kaikkea kovin korea nouseva katsomo, joka oli nimenomaisesti tätä esitystä ajatellen pystyyn pykätty.

Kompaktin kokoinen näyttelijäryhmä pelaa näyttämöllä hyvin yhteen, mikä saa tekemisen näyttämään rennolta, vaikka pienimuotoista pikku ensi-iltajännitystä varmasti leijaili ilmassa. Nimiroolin tekevä Mauno Terävä on jäätävän vimmainen ja mahdottoman fyysinen esiintyjä, ja sanoisin että jönssens sentään.

Kesäteatterissa esitysmuotona arvostan ehkä eniten kiinteän näyttämön rajoitteiden puuttumista, kuten lähes rajoittamatonta korkeutta ja syvyyttä. Peer Gyntissäkin pihapiirin rakennuksia ja maaston muotoja hyödynnetään kivasti. Jokuhan olisi saattanut sijoittaa katsomon rinteeseen ja järjestää näyttämön tasamaalle eikä päinvastoin, mutta tällainen ratkaisu on paljon mielenkiintoisempi.

Näytelmän ohjaaja Aapo Stavén on ymmärtänyt kesäteatterista sen olennaisen asian, että vaikka yleisö ei yleensä odota tyylilajilta murheisia tai ahdistavia tuntemuksia, näytelmän ei silti tarvitse olla rytmitajuton farssi. Peer Gynt aiheuttaa huvitusta siinä missä pistää ajattelemaankin, mutta ei sorru halpojen naurujen lypsämiseen.

Lauantainen Tirvan-seikkailu puolestaan jää ehkä mieleen vähintään yhtä suuressa määrin matkasta kuin itse päämäärästä. Retken toisella osapuolella matka alkoi ennen kukon röyhtäisyä vene-(oletettu) linja-auto-lossi-henkilöautoyhdistelmällä jostain Savosta ennen Lappeenrannan rautatieasemalle suuntautunutta polkupyöräilyämme. Kouvolaan junailtuamme oli edessä enää reilun 20 kilometrin konkelointi Tirvan lavalle sateessa, jossa olisi ollut helpompi uida kuin ajaa pyörällä. En tietenkään yritä vierittää vastuuta pois itseni hartioilta, mutta onhan se mahdollista, että muutama reittivalintakin olisi saatettu tehdä kerrasta oikein ilman taivaalta siunaantunutta totaalikastelua.

Mutta se ulkoteatterillisista sivuraiteista; keskitytään vielä hetkeksi ulkoilmateatteriin. Lännen pelurit on niin rehellistä ja ylpeydellä tehtyä kesäteatteria, ettei oikein enempää voi olla. Oikeastaan vain haitari puuttuu. Järjettömän kokoiselle esiintyjäjoukolle on kuitenkin saatu rakennettua hyvin tasa-arvoiset roolit, mikä on tietysti tärkeää.

Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen, epämääräiseen menneisyyteen, jolloin Tirvan kylällä (hoh) eleli intiaaneja ja saluunan ovet heilahtelivat, koska mikäpäs jottei. Näytelmä sisältää myös sen hassunhauskasti nimetyn kiintiöhenkilön, ja siitä mieluusti vaikka sen enempääkin tässä selostaisin, mutta en nyt muista, mikä takapuoleen viittaava nimitys se lopulta se sitten oli. Tämä kaikki siis vilpittömällä lämmöllä; kesäteatterin katsomisessahan on lopulta kyse suhtautumisesta.

Siiri Liitiä
Lännen pelureista bingo tuli, ainakin, mikäli päätämme laskea sheriffin poliisiksi, ja miksipä emme päättäisi.

Esitys on ladattu suurella määrällä musiikkia sekä hyviä laulajia, ja omat aplodinsa ansaitsee toki esitystä varten askaroitu saluunan piano. Vaikka itse esityksen aikana säästyimmekin vettymiseltä, oli soittopeli siirretty sateelta piiloon katoksen alle, mikä tosin ikävästi peitti muuta bändiä.

Kuluva kesä on muutenkin ollut kesäteatterillisesti suorastaan pursuileva, sillä muutamia viikkoja sitten olin todistamassa myös Sähköllä valaistua taloa sekä Aikamoisia akanketaleita. Aivan lähiympäristön esityksistä olen käsittääkseni välttynyt ainoastaan Tasihinin talon Pekka Töpöhännältä. Kesäteatterit eivät ole oikein olleet intohimoni, sillä ensisijaisesti olen hyvän teatterin ystävä, ja jollain tapaa menen mieluummin pönöttämään ammattiteatterin katsomoon kuin pelkään pettyväni harrastajateatterista. Onneksi pettyä ei ole tarvinnut tänä kesänä kuin akanketaleisiin, ja sekin oli näistä se ammattimaisin ja hintavin, eli mainitsemassani ajatuksenkulussa ei ole järjen haituvaa.

Mainokset
Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.