Avainsana: kesäteatteri

Nauru tekee kesäteatteriesityksen

Nauru tekee kesäteatteriesityksen

Teatteri

Arvio: Kaunis Veera

Ohjaus: Sari Siikander; koreografia: Mikko Ahti; lavalla: Sofia Arasola, Mikko Rantaniva, Konsta Reuter, Sinikka Sokka, Jussi Lampi, Panu Vauhkonen, Sanna Kemppainen ja Juhani Loukola sekä Sami Helenius, Jutta Helenius, Sanna Salama, Helinä Kareinen ja Elias Husgafvel

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 28.6.2018.

 

Lappeenrannan kesäteatterin puupenkkien tikut hivelevät takapuolta ja kesäteatterisää silmiä, kun alkamaisillaan on UIT:n kesäteatteripläjäys Kaunis Veera. Viime vuoden hupsuttelun jälkeen odotukset ovat maltillisemmat, mutta varteenotettava tekijätiimi kiinnostelee kyllä.

Näytelmän Veera (Sofia Arasola) on mustalaisperheeseen hoivissa varttunut tyttö, joka päätyy Prinsessa Armaada -paatille – aivan oikein – kahvinkeittäjäksi. Juonessa on ripaus farssin aineksia, sillä eri tahojen ristiriitaiset odotukset Veeran avioitumisen kohteen suhteen muodostavat näytelmän keskeisen ajatuksen.

Kaunis Veera ei ole taidetta isolla T:llä, vaikka ison rahan sen näkemisestä saakin pulittaa. Toisaalta kyse on ammattimaisesta tuotoksesta, jota säestää yhdeksänhenkinen orkesteri Jean S. Ammattimaisuus tuo esitykselle turvaa, sillä ilman napakkaa koreografiaa, hiottuja tanssinumeroita ja ammattinäyttelijöiden varmuutta koko komeus voisi olla heikoissa kantimissa. Bändi on kenties esityksen suurimpia voimavaroja, sillä kokoonpanosta irtoaa ytyä. Tosin musiikkinumeroiden määrä varsinkin alkupuolella on niin ylenpalttinen, että se on jo huvittavaa.

sofia_arasola_-_veera_konsta_reuter_-_rikhard
Veeralla (Sofia Arasola) ja Rikhardilla (Konsta Reuter) on herkkiä hetkiä.

Esityksen musiikillinen kaanon muotoutuu vanhemmista lurituksista, nykypäivän suomipop-hiteistä ja ilmeisesti tarkoitusta varten tuotetuista tilannebiiseistä, jotka toimivatkin parhaiten. Ne eivät keskeytä juonen kuljetusta niin pahasti kuin suurin osa muista lauluista, joilla on tapana muuttua enemmän tai vähemmän tanssinumeroiksi. Tanssi on kyllä kohtuullisen särmää katseltavaa, ja varsinkin hetket, jolloin sekä lavalla että laivan kannella tanssitaan täsmällisesti samaa koreografiaa, ovat kauniita.

Kauniin Veeran tarina perustelee itsensä tärkeillä teemoilla kuten erilaisuuden hyväksymisellä, mutta poliittista korrektiutta vaativien on turha lähteä suotta närkästymään. Mustalaisuudella ja romaneihin liitetyillä ennakkoluuloilla revitellään ahkerasti, ja jokainen voi itse määritellä, missä henkilökohtainen raja hyvän ja huonon maun välillä kulkee. Romanipariskunnan (Sinikka Sokka ja Jussi lampi) huumori perustuu sarjakuvamaiseen ajatukseen, että työntekoa vältellään kaikin keinoin ja lukemaan opettelu on pahe. Pelkästään hauskaa, koko kahden tunnin ajan, eikö totta? Noh, Lampi nyt huvittaa jo ihan saapastelullaankin.

Typerimpiä ohjauksen ongelmia on se, että katsojan on äärimmäisen vaikeaa päätellä, mihin tapahtumat kulloinkin sijoittuvat. Suuren kontin ympärille rakennetun laivan alaosa on lastattu muusikoilla, ja yläpuolinen tila on vain muutamia neliömetrejä. Ainakin minä ajattelin, että laiva pysyy satamassa tai että se käy välillä jossain, mutta jos käsikirjoitukseen on jotain tapahtumapaikkoja merkitty, ne eivät ilmene näytelmässä juuri millään tavalla.

Kesäteatterin hupailutyylilajia perustellaan sanomalla ”no nää nyt on tämmösiä”. Miksi ne on tämmösiä? Yleisesti vallitsevan käsityksen mukaan ihmiset haluavat tulla kesäteatteriin viihtymään, mutta viihtyvätkö he siellä? En sano, että olisin tympääntynyt katsomossa – ehei naurahtelin kyllä useitakin kertoja, ja kesäteatterissa nauru on ilmeisesti tunnevaikutusta oleellisempi onnistumisen mittari.

Linnoituksen kesäteatterilla ei ole monopoliasemaa Lappeenrannan kesäteatterikentällä, vaikka sillä onkin lähialueen parhaat puitteet ulkoesitysten tuottamiselle alkaen kiinteästä ja katetusta katsomosta ja näyttämöstä. Siksi sillä voisi kuvitella olevan kannettavanaan myös suurin taiteellinen vastuu teatteritaiteen ylläpitämisestä Lappeenrannassa kesäaikaan. Ensi kesänä paikan tuotanoyhtiöksi vaihtuu Polarartistit oy, joka tänäkin kesänä on UIT:n yhteistyökumppani. Jäämme odottamaan.

 

(Näin esityksen kutsuvieraslipulla.)

Mainokset

Tapahtuma-aika epämääräisessä menneisyydessä

Lännen pelurit Peer Gynt.jpg
Ylemmässä kuvassa voimme havaita Peer Gyntiä Pulsassa ja alemmassa, Jukka Autin ottamassa kuvassa Lännen pelureita Tirvalla.

Viikonlopulle osui tiheä kesäteatteritiivistymä, kun perjantaina huristelimme Pulsan asemalle Peer Gyntin ensi-iltaan ja lauantaina onnistuimme toisella seurueella jotenkin päätymään Tirvalle pällistelemään Lännen Pelureita.

Peer Gynt tiesi minulle jo toista pistäytymistä Pulsan aseman ympäristöllä, ja hauskaa oli. Katsomiskokemuksen miellyttävyyteen vaikutti olennaisesti viehkeä sää, mainio seura ja ennen kaikkea kovin korea nouseva katsomo, joka oli nimenomaisesti tätä esitystä ajatellen pystyyn pykätty.

Kompaktin kokoinen näyttelijäryhmä pelaa näyttämöllä hyvin yhteen, mikä saa tekemisen näyttämään rennolta, vaikka pienimuotoista pikku ensi-iltajännitystä varmasti leijaili ilmassa. Nimiroolin tekevä Mauno Terävä on jäätävän vimmainen ja mahdottoman fyysinen esiintyjä, ja sanoisin että jönssens sentään.

Kesäteatterissa esitysmuotona arvostan ehkä eniten kiinteän näyttämön rajoitteiden puuttumista, kuten lähes rajoittamatonta korkeutta ja syvyyttä. Peer Gyntissäkin pihapiirin rakennuksia ja maaston muotoja hyödynnetään kivasti. Jokuhan olisi saattanut sijoittaa katsomon rinteeseen ja järjestää näyttämön tasamaalle eikä päinvastoin, mutta tällainen ratkaisu on paljon mielenkiintoisempi.

Näytelmän ohjaaja Aapo Stavén on ymmärtänyt kesäteatterista sen olennaisen asian, että vaikka yleisö ei yleensä odota tyylilajilta murheisia tai ahdistavia tuntemuksia, näytelmän ei silti tarvitse olla rytmitajuton farssi. Peer Gynt aiheuttaa huvitusta siinä missä pistää ajattelemaankin, mutta ei sorru halpojen naurujen lypsämiseen.

Lauantainen Tirvan-seikkailu puolestaan jää ehkä mieleen vähintään yhtä suuressa määrin matkasta kuin itse päämäärästä. Retken toisella osapuolella matka alkoi ennen kukon röyhtäisyä vene-(oletettu) linja-auto-lossi-henkilöautoyhdistelmällä jostain Savosta ennen Lappeenrannan rautatieasemalle suuntautunutta polkupyöräilyämme. Kouvolaan junailtuamme oli edessä enää reilun 20 kilometrin konkelointi Tirvan lavalle sateessa, jossa olisi ollut helpompi uida kuin ajaa pyörällä. En tietenkään yritä vierittää vastuuta pois itseni hartioilta, mutta onhan se mahdollista, että muutama reittivalintakin olisi saatettu tehdä kerrasta oikein ilman taivaalta siunaantunutta totaalikastelua.

Mutta se ulkoteatterillisista sivuraiteista; keskitytään vielä hetkeksi ulkoilmateatteriin. Lännen pelurit on niin rehellistä ja ylpeydellä tehtyä kesäteatteria, ettei oikein enempää voi olla. Oikeastaan vain haitari puuttuu. Järjettömän kokoiselle esiintyjäjoukolle on kuitenkin saatu rakennettua hyvin tasa-arvoiset roolit, mikä on tietysti tärkeää.

Tarina sijoittuu vaihtoehtoiseen, epämääräiseen menneisyyteen, jolloin Tirvan kylällä (hoh) eleli intiaaneja ja saluunan ovet heilahtelivat, koska mikäpäs jottei. Näytelmä sisältää myös sen hassunhauskasti nimetyn kiintiöhenkilön, ja siitä mieluusti vaikka sen enempääkin tässä selostaisin, mutta en nyt muista, mikä takapuoleen viittaava nimitys se lopulta se sitten oli. Tämä kaikki siis vilpittömällä lämmöllä; kesäteatterin katsomisessahan on lopulta kyse suhtautumisesta.

Siiri Liitiä
Lännen pelureista bingo tuli, ainakin, mikäli päätämme laskea sheriffin poliisiksi, ja miksipä emme päättäisi.

Esitys on ladattu suurella määrällä musiikkia sekä hyviä laulajia, ja omat aplodinsa ansaitsee toki esitystä varten askaroitu saluunan piano. Vaikka itse esityksen aikana säästyimmekin vettymiseltä, oli soittopeli siirretty sateelta piiloon katoksen alle, mikä tosin ikävästi peitti muuta bändiä.

Kuluva kesä on muutenkin ollut kesäteatterillisesti suorastaan pursuileva, sillä muutamia viikkoja sitten olin todistamassa myös Sähköllä valaistua taloa sekä Aikamoisia akanketaleita. Aivan lähiympäristön esityksistä olen käsittääkseni välttynyt ainoastaan Tasihinin talon Pekka Töpöhännältä. Kesäteatterit eivät ole oikein olleet intohimoni, sillä ensisijaisesti olen hyvän teatterin ystävä, ja jollain tapaa menen mieluummin pönöttämään ammattiteatterin katsomoon kuin pelkään pettyväni harrastajateatterista. Onneksi pettyä ei ole tarvinnut tänä kesänä kuin akanketaleisiin, ja sekin oli näistä se ammattimaisin ja hintavin, eli mainitsemassani ajatuksenkulussa ei ole järjen haituvaa.

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Silkkoa ulkoa ja sisältä

Teatteri

Arvio: Aikamoisia akanketaleita

Käsikirjoitus: Sakari Hytönen; ohjaus: Timo Kärkkäinen; pukusuunnittelu- ja toteutus: Elina Riikonen; ääni: Antti Hämäläinen; musiikin sovitus ja harjoitus: Timo Kärkkäinen; rooleissa: Seppo Maijala, Riitta Havukainen, Heidi Herala, Elina Stirkkinen, Jussi Lampi

Ensi-ilta Lappeenrannan kesäteatterissa 29.6.2017

 

UIT:n Aikamoisia akanketaleita on kesäteatterireseptillä valmistettu välipala, joka on välillä niin kuivakka, että hiekanjyväset rouskuvat hampaissa. Mukana on kaikki olennainen kahvinjuonnista polkupyörään ja Savon murteesta tarpeettomiin laulukohtauksiin. Näytelmä on se helposti sulava vehnäpulla, jonka oletetaan sopivan suurten kesäteatteriyleisöjen suuhun.

Näytelmän henkilöt on jaettu kahteen astiaan, joista toisessa on kolmen naisen muodostamat pääainekset ja toisessa kuivemmat aineet, isäntä (Seppo Maijala) ja hänen renkinsä (Jussi Lampi), joka on leikkisästi nimetty Mauno Moloksi. Kansakoulunopettaja Helvi Hirvi (Riitta Havukainen) on herkullinen yhdistelmä hillittyä ja hillitöntä, ja pienviljelijä Kauno Virtasen mureassa lässyydessä on jotain somaa.

Naistrio pohtii rahoituksen järjestymistä perinteikkäälle Makkaraa ja Merikantoa –festivaalille, ja päätyvät siihen, että ainoa vaihtoehto on hankkiutua naimisiin kylän tampioimman vanhanpojan kanssa. Käsikirjoitus ei tarjoile mielettömiä nousuja tai huippuja.

Raaka-aineiden perusteella näytelmä voisi olla lähellä farssia. Ainesten sekoittaminen on kuitenkin jäänyt puolitiehen, ja koostumus on kovin epätasainen. Massa valuu hitaasti, juuttuu välillä kokonaan paikoilleen, eikä lähde juoksemaan. Kiinteytymisen toivossa seokseen on lisätty turhan monta munaa, mikä johtaa siihen että taikina vaivaa minua enemmän kuin minä taikinaa.

Eturiville äänentoisto oli korvia särkevää, joskin toiselle puoliajalle asteita saatiin hieman laskettua. Sinne tänne ripoteltujen, hassunhauskasti sanoitettujen laulumausteiden ja tanssilisäkkeen perimmäinen merkitys ei aivan avautunut.

Ohjaaja Timo Kärkkäinen käyttää esityksestä nimitystä ”pöljäily”, ja sitä se onkin. Määrittely ei kuitenkaan tee esityksestä sen parempaa. Rempseästä toteutuksesta puuttuu uskottavuus, jota olisi oltava edes hitunen, jotta absurdeihin asioihin voisi uskoa. Ensi-illassa repliikit eivät aivan olleet hallussa, eivätkä sangen suolaiset lippujen hinnat ole tasapainossa esityksen suuhun jättämän maun kanssa.

Leivoksessa on hyvät palansa, ja nauroin kyllä muutamia kertoja. SaiPan mainitseminen naurattaa toki aina. Loppujen lopuksi en kuitenkaan ymmärrä, miksi keskinkertaisuuksiin olisi kenenkään käytettävä aikaansa. Pannukakku yrittää kohota huolellisesti loppua kohti, mutta lässähtää kasaan.