Hupiukot elokuvanteossa

Hupiukot elokuvanteossa

Teatteri

Arvio: Kiviä taskussa

Käsikirjoitus: Marie Jones; suomennos: Henri Kapulainen; ohjaus: Pentti Kotkaniemi; koreografia: Tuovi Rantanen; lavastus ja puvut: Jyrki Seppä; rooleissa: Martti Suosalo ja Mika Nuojua

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin studio Pasilassa 24.10.2002, vierailunäytös Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 13.3.2017

 

Harvoin näkee näissä teatteriympyröissä riemusta hihkuvaa yleisöä, joka esityksen loputtua taputtaisi seisaallaan vaikka aamuun asti, jos joku ei sytyttäisi saliin valoja. Irlantilaisen näytelmäkirjailijan Marie Jonesin vuonna 1996 kirjoittama Kiviä taskussa on pyörinyt, ellei suorastaan vierinyt Suomen teattereissa Martti Suosalon ja Mika Nuojuan esittämänä kohta 15 vuoden ajan. Se on saavuttanut Suomessa aseman, jossa ihmiset rynnivät hysteerisinä hankkimaan pilettejään heti, kun ne tulevat johonkin myyntiin.

Näytelmän päähenkilöt Charlie (Suosalo) ja Jake (Nuojua) hankkiutuvat kotikulmillaan Irlannissa amerikkalaiselokuvan avustajiksi, jonka kuvaukset synnyttävät koko kylässä isoa pöhinää. Vain kahden näyttelijän käyttäminen näytelmässä, jossa on ainakin 15 hahmoa, aiheuttaa tietysti omat rajoitteensa juonenkuljettelulle, mutta mahdollistaa samalla hurjien karikatyyrihahmojen syntymisen. Roolien väliset erot on tehtävä selkeiksi pääasiassa ryhdin, äänen ja ilmeilyn avulla, sillä vaatteita ei liiemmin vaihdella. Lavastuksessa näkyvintä osaa esittää taustalle ripustettu iso filmiruutu, jonka rooli on lähinnä rajata iso näyttämö sopivan kokoiseksi siivuksi.

Martti Suosalo ja Mika Nuojua, Kiviä taskussa
Kuvat on näpätty keväällä 2002, mutta näillä mennään edelleen.

Huumorin vastapainoksi näytelmään on liitetty traagisiakin tilanteita, mutta ensisijaisesti lopputulos on kuitenkin absurdi ja hykerryttävän hilpeä. Aivan tavan takaa teatterissa ei taideta nähdä varsinaista yleisön kanssa keskustelemista, joka pienissä määrin solahtaa tähän näytelmään kuin kahvikuppi suolistoon. Näyttelijät pelaavat taitavasti näytelmään kirjoitetulla verbaalisella huumorilla, vaikka se joskus on aika halpaakin. Hahmojen nimet eivät painuneet kallooni, mutta Suosalon tuhiseva ja housut kainaloihin kiskonut hongankolistaja sekä Nuojuan lehmäesitelmää pitävä hyypiö jäivät hillittöminä tapauksina mieleeni.

Jotkut taiteellisesti kunnianhimoiset teatterinjohtajat mielellään välttäisivät tällaisia tähtinäyttelijöillä ratsastavia hupaelmia, mutta toisaalta ohjelmiston monipuolisuuden vuoksi ne ovat tärkeitä elementtejä näytöspaletissa. Maanantainakin loppuunmyydyssä katsomossa kuului istuvan lukuisia katsojia, joiden jalat eivät vuosikausiin ole teatterin lattialle hiekkaa tuoneet.

Tuntuu käsittämättömältä, että näytelmää on kohta esitetty 15 vuotta. Miten on mahdollista, että näyttelijät jaksavat vetää samaa huumoriesitystä ja kykenevät pitämään tekemisen tuoreena vuosienkin jälkeen? Vaikka he ovat astelleet näyttämölle pimeydessä panhuilumusiikin soidessa, veivanneet irlantilaistyyppistä koikkelointitanssia ja rytkytelleet linja-autossa sellaiset 650 kertaa, varsinkin Suosalo näyttää toisinaan putoavan hetkellisesti roolistaan. Ja sekös on hupaisaa. Veikkaan siis vastauksen jaksamiskysymykseen olevan hieman nurinkurinen – he jaksavat, koska tekevät sitä.

 

Mainokset
Terve Argan sairastaa

Terve Argan sairastaa

Teatteri

Arvio: Luulosairas

Käsikirjoitus: Molière; ohjaus: Arto af Hällström; lavastus: Kati Lukka; pukusuunnittelu: Tarja Simonen; rooleissa: Petri Liski, Pirjo Luoma-aho, Minttu Mustakallio, Harri Nousiainen, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen, Kreeta Salminen ja Juha Varis sekä Elsa Brotherus / Reetta Ylä-Rautio

Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 22.4.2015, siirtyi Suurelle näyttämölle syksyllä 2016

 

Luulosairas on Molièren viimeiseksi jäänyt näytelmä 1670-luvulta, mutta iäkkääksi tekstin tunnistaa lähinnä tapahtumapaikasta. Sen ensi-illasta Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä oli jo lähes kaksi vuotta sitten, ja sittemmin se on siirretty suurelle näyttämölle, jonka katsomo myös torstaina 2.3. oli täynnä.

Luulosairas Argan (Jukka-Pekka Palo) luottaa enemmän moderniin lääketieteeseen kuin itseensä ja mahdollisiin tuntemuksiinsa. Samasta hyväuskoisuusongelmasta kertoo se, että hän on mennyt naimisiin Béline-nimisen naisen (Pirjo Luoma-Aho) kanssa, joka toivoo ainoastaan miehensä kuolemaa voidakseen periä hänet. Argan haluaisi naittaa tyttärensä Angéliquen lääkärin kanssa, jotta saisi itselleen lääkärin helposti saataville lähipiiriin, mutta Angélique on jo mennyt rakastumaan tyylikkään asialliseen Cléanteen (Harri Nousiainen).

Menin katsomaan näytelmää tietämättä siitä oikeastaan muuta kuin Molièren sekä Jukka-Pekka Palon ja Minttu Mustakallion. Henkilöt ripotellaan näyttämölle yksi kerrallaan, ja hämmästyin jokaisen kohdalla. Juuri kun olin luullut nähneeni kaikki näytelmän henkilöt, ovesta pelmahti vielä joku arganinveli. Jatkuvasti hämmästyvän luulosairaan Arganin kirkkaus himmenee vähän värikkäiden sivuhenkilöiden rinnalla, mutta minua se ei häirinnyt.

Erään näyttämöllä parhaimmin loistavista rooleista tekee Petri Liski isänsä kannattamana miesehdokkaana tyttärelleen. Hänestä on maskeerauksen, ilvehtimisen ja ääntelyn avulla leivottu totaalitampio tötterö, joka on isänsä avustuksella opetellut ulkoa potentiaalisille appivanhemmille lausuttavat fraasit.

luulosaira-kansallisteatteri-petri-liski
Angélique (Kreeta Salminen) ei näytä vihreää valoa kosijalleen (Petri Liski), mutta yleisö ei ole pysyä housuissaan.

 

Luulosairaan menneisyys pienen näyttämön tuotantona näkyy näyttämön rajaamisena pienikokoiseksi. Kaikki tapahtuu lähes olemattomalla huonekalumäärällä yhdessä juhlavassa tilassa, johon johtaa muutama ovi. En olisi uskonut, että se voi toimia suurellakin näyttämöllä.

Esityksessä leimallista on hallitun teatraalinen liikekieli. Vaikka näytelmä on puheteatteria puhtaimmillaan, tarkasti rytmitetyt etukenot, hätkähtämiset ja päänliikauttelut pitävät kokonaisuuden kiehtovan dynaamisena. Erityisesti panin merkillle Arganin palvelijan Toinetten (Minttu Mustakallio) jalat, jotka aina asettuivat lopulta siten, että vasen jalka osoittaa selkeästi ulospäin. Näytelmä laskettelee tyylikkäästi pujotellen ilman horjahtelua.

Varsinkin loppua kohden näytelmä muuttuu hillittömän hauskaksi, ja esitykseen saapumalla otat riskin, että naurat ääneen ja monasti.

 

Niskavuori pitää pään kylmänä

Niskavuori pitää pään kylmänä

Teatteri

Arvio: Niskavuoren nuori emäntä

Käsikirjoitus: Hella Wuolijoki, ohjaus: Iiris Rannio; skenografia: Samuli Halla; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; musiikki: Eero Rannio ja trad.; valosuunnittelu: Timo Hämäläinen; peruukit, kampaukset, maskeeraus: Sari Rautio; pukujen valmistus: Päivi Hanttu-Lindström, Anu Hovi, Päivi Saarimäki; muusikko: Eero Rannio; rooleissa: Seppo Merviä, Sanna Kemppainen, Samuli Punkka, Helka Periaho, Stella Laine, Marja-Liisa Ketola, Aija Pahkala, Tarja Kuorttinen, Sami Lanki, Tarja Kuorttinen, Turo Marttila, Susanna Kauppi, Eero Rannio, Jussi Johnsson

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 21.1.2017

 

Lappeenrannan kaupunginteatterin kevätkauden 2017 ensimmäinen suuren näyttämön tuotos on Niskavuoren nuori emäntä. Vuodelta 1940 peräisin oleva näytelmä on Hella Wuolijoen kirjoittama, ja sen tapahtumat sijoittuvat jonnekin 1880-luvun tienoille. Ohjelmistovalintana se ei ole varma, vaan ujo arvaus siitä, mitä suuri yleisö haluaa nähdä.

Näytelmä alkaa illasta, jolloin Juhania (Seppo Merviä) odotetaan saapuvaksi kotiin kertomaan, onko hänet valittu valtiopäivämieheksi. Juhanin menneisyys on jäänyt taloon, ja Niskavuoren muiden asukkien on setvittävä suhtautumistaan siihen. Kun talon vanha emäntä (Marja-Liisa Ketola) kuolee, taloon ”rahojensa vuoksi” naidun Loviisan (Sanna Kemppainen) on otettava emännän rooli, ja tätä kasvutarinaa näytelmä seuraa. Niskavuorella kaikki näyttää ulospäin arvovaltaisille vieraille hallitulta, eikä mistään näe, että sen asukkaat olisivat niin metsäänjuoksevaista sorttia.

Näytelmässä on sankka sakki korkeaperuukkisia henkilöitä, joiden väliset sukulaissuhteet eivät varmaan tuota ongelmia Niskavuori-tuntijoille, mutta minä en edes käsiohjelman perusteella meinannut tajuta esimerkiksi Juhanin ja Hetan olevan sisaruksia. Olisihan se tietysti pitänyt tietää, mutta puolustaudun sillä, etten tätä ennen ollut nähnyt yhtään Niskavuori-näytelmää.

Näyttämön takaosan rakennettu jylhä metsä näyttää vaikuttavalta vihreydessään, samoin suuret ja läpikuultavat pitsikäsitöillä koristetut kankaat, jotka riippuvat näyttämön reunoilla katosta. Seiniä, ovia tai ikkunoita ei onneksi nähdä lainkaan. Huonekaluja lukuunottamatta Samuli Hallan suunnittelema lavastus ei kuitenkaan muutu esityksen aikana juuri lainkaan, mikä käy vähän tylsäksi.

 

LPRKT_Niskavuori_lakanantamppaus.jpg
Fyysisiä töitä, kuten halkojen hakkaamista tehdään esityksessä oikeasti. Kuvassa Seppo Merviä ja Sanna Kemppainen.

 

Loirin taiteilut kalpenevat, kun Eino Leinon Niin jos oisit lauluni soi vahvana Eero Rannion säveltämänä. Hän on Lappeenrannan Niskavuori-näytelmää varten säveltänyt musiikkia kitaralle, ja sehän toimii. Muusikon sijoittaminen puoliksi näkyviin näyttämön vasempaan takareunaan on vähän hassu ratkaisu.

Näytelmän rytmiä rasittavat paikoin pitkätkin ihmistenväliset keskustelut, jotka pysäyttävät etenemisen ikävästi. Ohjaaja Iiris Rannio on kuulemma saksinut tekstistä aikaan sidottuja yhteiskunnallisia kannanottoja, mutta kielikeskustelua sinne on jätetty. Sehän on aiheena edelleen ajankohtainen, tosin asetelma on kääntynyt päälaelleen. Hihittelin rommitoteja siemailevien pitkänhuiskean vallesmannin (Sami Lanki) ja rotevan herrassyötingin (Jussi Johnsson) lohkaisuille.

Näin näytelmän ensimmäisen kerran noin viikon ensi-illan jälkeen, mutta en tullut kirjoitel­leeksi siitä mitään. Sen jälkeen myös teatterin myyntineuvottelija ehti leimaamaan näytelmän Etelä-Saimaassa ”niin nähdyksi”. Viime perjantaina marssin uudelleen katsastamaan esitystä, joka sattui olemaan myös tuoksuton näytös. Ja toden totta, esitys oli yhtä hajuton kuin ensimmäiselläkin kerralla, enkä saanut siitä juuri selkeämpää otetta. Tämän esityksen ”niskavuori” on melko ohut, eikä isommin päätä lämmitä.

Merkkiteos asiantuntijoille

Merkkiteos asiantuntijoille

Teatteri

Arvio: Canth

Käsikirjoitus: Seppo Parkkinen; ohjaus: Kaisa Korhonen; Rooleissa: Cécile Orblin, Kristiina Halttu, Jukka Puotila, Pirjo Luoma-Aho, Jussi Lehtonen, Seppo Pääkkönen / Taisto Reimaluoto, Elli Närjä, Eeva Putro, Harri Nousiainen, Henri Tuominen, Olli Ikonen, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä; musiikki: Hannu Kella; pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava; valosuunnittelu: Kalle Ropponen

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016

 

Kansallisteatterin Canth on tarina suomalaisen teatterin syntyvaiheista ja ihmisistä sen takana. Päähenkilö on luonnollisesti Minna Canth (Cécile Orblin) ja keskiössä ovat erityisesti hänen näytelmänsä. Hänen yhteiskunnallisia epäkohtia esiin nostaneet teoksensa synnyttivät aikanaan paljon keskustelua ja siitä kakusta myös Canth yrittää poimia koristeensa.

Jatka lukemista ”Merkkiteos asiantuntijoille”

Kun keisari tyhjää osti

Kun keisari tyhjää osti

Teatteri

Arvio: Keisarin uudet vaatteet

Käsikirjoitus: Hans Christian Andersen; sovitus: Mikko Roiha; rooleissa: Jarno Kolehmainen; ohjaus: Timo Sokura; valot: Topi Jukka; lavasterakennelma: Seppo Ihalainen ja Vesa Hulkkonen; puvut ja kankaat: Päivi Saarimäki ja Anu Hovi; tarpeisto ja nuket: Sirpa Tervo ja Riikka Pulkkinen; naamiointi: Sari Rautio

Ensipäivä Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 12.1.2017

 

Koska Keisarin uudet vaatteet -lastennäytelmän ensipäivä ajoittui torstai-iltapäivälle kello 12, oli puhdas sattuma, että minulle tarjoutui tilaisuus mennä katsomaan se heti tuoreeltaan. Asiaa helpotti myös se, ettei esitys kestänyt 40 minuuttia pidempään.

H.C. Andersenin klassikon on sovittanut yhdelle näyttelijälle Mikko Roiha. Turhamaisen keisarin (Jarno Kolehmainen) ainoa merkityksellinen asia elämässä on uusien vaatteiden vaihtaminen. Häneen ottaa yhteyttä kankuri, joka lupaa valmistaa vallankumoukselliset vaatteet erikoiskankaasta, jonka hän väittää näkyvän ainoastaan viisaille ihmisille. Rahaa niihin ei olisi, mutta valtakunnan ylimystön edustajana keisari päättää nipistää rahat kansalta eli ”lasten karkkirahoista”.

Pienellä näyttämöllä seisoo ainoastaan pieni ja värikäs sovituskoppi, joka pyörähtelee tarjoten paitsi näkösuojan myös näytelmän lavastuksen. Koska Kolehmainen näyttelee yksin kaikki roolit, esityksen suunnittelu on vaatinut kekseliäisyyttä. Osa hahmoista toteutetaan nukeilla, ja välillä esimerkiksi puhelimen avulla. Aikaa kuluu kuitenkin myös vaatteiden vaihtamiseen, sillä varsinkin pienille lapsille hahmojen vaihtuminen on korostettava selkeästi ulkonäön ja puhetavan muuttumisella. Näissä siirtymäkohdissa olisi ollut paikka ääni- ja valotehosteilla kikkailuun.

Esitys on kepeä ja yksinkertainen, ja sisältää muutaman kiintiökakkavitsin. Lastennäytelmä ei tarjoa Kolehmaiselle aivan sellaisia mielettömiä revittelyn paikkoja kuin häneltä on totuttu näkemään, mutta naurahtelin kyllä useaan otteeseen älyttömille tilanteille ja kummalisille roolihahmoille. Myös katsomossa istuneet lapset, eli kohderyhmän edustajat vaikuttivat viihtyvän hyvin napakan pituisessa esityksessä.

 

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

Teatterin opiskelijalipun hinnankorotus on lyhytnäköistä

[Edit: 14. helmikuuta 2017 Lappeenrannan kaupunginteatteri ilmoitti, että se palauttaa ovelta ostetun opiskelijalipun hinnan 12 euroon.]

Lappeenranta lisää vuoden 2017 alusta palvelumaksun kaikkiin myymiinsä Lippupisteen pääsylippuihin osana kaupungin säästötalkoita.  Se aikoo kaupunginteatterin- ja orkesterin myyntipalkkion avulla hankkia 70 000 euron lisätulot vuosittain edellyttäen, ettei korotus vaikuta yleisömääriin. Uudistuksen jälkeen pääsylippujen hinnat vastaavat Lippupisteen verkkokaupan hintoja, mutta myyntipalkkio menee siis kaupungille, ei Lippupisteelle.

Ymmärrän periaatteessa palvelumaksun käyttöönoton – sehän on normaali käytäntö useissa kunnissa. Kyseessä on silti edelleen normaali hinnankorotus, jota voimme halutessamme kutsua vaikkapa joulubonukseksi. Kyseenalaistan siis vastaavan korotuksen opiskelijalipuissa, joita myydään vain esityspäivänä teatterin lippukassalla. Sille ei ole vastinetta verkkokaupassa, eli myyjällä on mahdollisuus määritellä hinta täysin itse. Vanhan teatteritalon loppuaikoina ovelta ostettu opiskelijalippu maksoi 10 euroa, uuden talon myötä 12 ja kaavailujen toteutuessa vuoden 2017 alusta 13,50. Kahdessa vuodessa hintaa on siis hinattu ylöspäin 35 prosenttia.

Toki on hienoa, että mahdollisuus viime hetken opiskelijalipulle ylipäätään on järjestetty. Viime lauantaina kävimme oma-aloitteisesti 15–18-vuotiasta nuorista koostuvan kuuden hengen ryhmän kanssa katsomassa Lappeenrannan kaupunginteatterissa Jonni-näytelmän. En oikein usko, että samanlaista kiinnostusta tulla teatteriin olisi ilman tätä lippua ollut, eikä hinnan nousu ainakaan helpommaksi sitä tee. Osan vastuusta vierittäisin kyllä myös tiedottamiselle: harva tuntemani nuori edes tietää edun olemassaolosta.

Teatteri tai orkesteri eivät tee tiliään opiskelijalipuilla. Niiden tarkoitus on poimia massan seasta nuoria, jotka edullisemman hinnan avustamana saapuisivat useammin kokeilemaan kulttuuripalveluita ja myöhemmin mahdollisesti maksaisivat niistä täyden hinnan. Niiden tarjoaminen on siis sijoitus tulevaisuuteen. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 suurin teatterissa käyvien ryhmä oli 45–64-vuotiaat ja pienin 15–24-vuotiaat, ja jos haluamme teattereissa riittävän katsojia vielä 20 vuoden päästä, nuoriin on panostettava nyt. Uskon olevan mahdollista laskea lipun hintaa palvelumaksun verran ja näin välttää lopullisen hinnan kohoaminen.

Seuraa Nahkatakkinen tyttö -musikaalin edistymistä blogissa!

Seuraa Nahkatakkinen tyttö -musikaalin edistymistä blogissa!

Lappeenrannan lukioteatterin Nahkatakkinen tyttö -musikaalin harjoitukset ovat käynnistyneet. Pari ensimmäistä kokoontumista on jo suoritettu, ja roolijaot ovat selvillä. Minäkin olen mukana näytelmässä yli 60 muun kanssa ja esitän jonkinlaista toistaiseksi nimetöntä hahmoa, joka magneetin lailla hännystelee Dingo-nimisen veikkosen ympärillä.

Sinä voit seurata projektin edistymistä Nahkatakkinen tyttö -blogista, jonne ilmestyy tekstejä paitsi minulta myös laaja-alaisesti muilta työryhmän jäseniltä. Ensimmäinen teksti julkaistiin eilen ja ulkoasu tulee elämään vielä jonkin aikaa.

Kirjoitusten lisäksi sivustolta löytyy myös lippukauppa. Lipunmyyntirattaat ovat nitkahtaneet napakasti liikkeelle, ja siksi kehotan sinuakin hankkimaan liput piakkoin.

Keppiä ja menestystä

Keppiä ja menestystä

Teatteri

Arvio: Jonni – Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö (vierailija); lavastus ja videot: Mika Haaranen (vierailija); pukusuunnittelu: Päivi Pöyhölä (vierailija); valosuunnittelu: Mika Haaranen, Timo Hämäläinen; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; kampaukset ja maskeeraus: Sari Rautio; rooleissa: Turo Marttila, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Stella Laine, Sami Lanki, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Eero Rannio

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 8.11.

 

Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lappeenrannan kaupunginteatteriin on tulossa näytelmä jostain Jonnista, se ei synnyttänyt kovin suuria mielihaluja näytelmää kohtaan. Ei pitäisi ladata näytelmille mitään ennakko-odotuksia ennen sen näkemistä, varsinkaan kun en edes tiennyt Jonnista ihmisenä etukäteen juuri mitään. Ei ole epäilystäkään, etteikö näytelmää olisi valittu pääosin katsojaluvut mielessä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun esitys on näin hyvä.

Näytelmä alkaa visuaalisesti näyttävästi kiviseltä Savitaipaleen pellolta, jolla Jonni Myyrä on muun työn ohessa viskellyt keihästä. Jonnin urheiluinnostusta katsellaan pikkukylässä aluksi vähän kieroon ja varsinkin Jonnin isä pitää urheilua hulluutena, mutta kun maailmanennätyksiä alkaa rikkoutua, myös arvostus nousee. Jonnista leivotaan kunnanhallituksen puheenjohtaja ja hän päättää laittaa pystyyn sahan ja alkaa myydä keihäitä. Bisnekset eivät oikein ota tuulta alleen ja kunnan kassan kavallettuaan sankari saa konnan maineen. Turo Marttilan esittämä Jonni on rauhanomainen ja lämminhenkinen hahmo, joka on hyvä puhumaan itsensä pois ongelmista.

Näytelmässä on Marttilan lisäksi virallisen tiedon mukaan seitsemän muuta näyttelijää, jotka esittävät lukuisia erilaisia sivurooleja. Näyttelijät hyppyyttävät lavalle sievän sikermän absurdeja hahmoja, joista isolla osalla varmasti on ainakin esikuva todellisuudesta. Niiden lisäksi mukana on tietysti myös älyttömiä yhden repliikin kertakäyttöhahmoja, ja erityisesti olen pannut merkille nauravani poikkeuksetta kaikille Jarno Kolehmaisen hahmoille. Murteella näytteleminen on aina vaikeaa ja usein se kuulostaa vähän teennäiseltä, mutta Jonnissa murteeseen tottui pikaisesti ja se kuulosti aidolta ja asialliselta. Ainakin lauantaina ennakkotiedoista poiketen myös Samuli Punkka oli mukana ensemblessä ja lehdistökuvien perusteella hän teki ainakin osan Sami Langin rooleista. Syytä en tiedä, enkä aprikoi.

Kuva: Ari Nakari
Kuvassa Sami Lanki, Jarno Kolehmainen ja Stella Laine. Kuva: Ari Nakari

Nostan silinteriäni Olli-Pekka Pyysingin äänisuunnittelulle. Puheen alla rullaa miellyttävä äänimatto, jolla näytelmän on hyvä juosta, eikä vauhti hyydy pidempienkään puheosuuksien (tosin niitä ei juuri ole) aikana. Tämä on mahtavaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja siirtymät tapahtuvat täysin ongelmitta, mikä osaltaan pitää kärjet terävinä ja lentoradan ehjänä.

Mika Haarasen lavastus on yhdistelmä suurta ja pelkistettyä. Se koostuu suurelta osin valtavista vanerikuutioista ja katosta laskeutuvista valkoisista suorakaiteista. Videoheijastukset tuntuvat enimmäkseen luontevilta ja ovat paikoin myös oikein näyttäviä. Valonheittimillä toteutetut olympiarenkaat näyttävät todella tyylikkäiltä. Keihäs on saatu näytelmässä lentämän usein eri keinoin. Lopun suuri roudaus söi vähän huomiota loppusanoilta.

Olen tyytyväinen siihen, ettei näytelmästä tehty täysiveristä kohelluskomediaa, vaikka se onkin valmistettu pikkujouluaikaan. Näytelmässä on komedian vastapainoksi vakavampiakin kohtia, mutta niille ei ole annettu liikaa painoa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jonni on toistaiseksi uuden talon paras näytelmä.

Päähenkilönä tuhansien tarinoiden Kehruuhuone

Päähenkilönä tuhansien tarinoiden Kehruuhuone

Teatteri

Arvio: Kehruuhuone 200

Käsikirjoitus ja ohjaus: Marika Kesseli; musiikki: Sari Kaasinen; koreografia: Netta Salonsaari; puvustus: Sari Kavala ja työryhmä; tarpeisto: Mirja Iivonen ja työryhmä; rooleissa mm.: Iiro Iivonen, Oscar El Husseini, Sari Kaasinen, Saimi Kaisanlahti, Sonja Koskela, Saara Östman, Petteri Ukkola, Susanna Kauppi, Jonna Jääskeläinen, Marika Kesseli, Pekka Östman

Kantaesitys Lappeenrannan Kehruuhuoneella 4.11.2016

 

Minunhan ei pitänyt kirjoittaa Kehruuhuone 200 -esityksestä mitään.  Kävin katsomassa lähes valmiin esityksen keskiviikkona kaksi päivää ennen ensi-iltaa, ja on selvää, ettei harjoitusta pidä julkisesti arvostella. Ajattelin myös tuntevani monet tekijöistä sen verran hyvin, että minun olisi parempi jäävätä itseni mielipiteiden kirjoittelusta. Ehkä pelkäsin pettyväni lopputulokseen, eikä arviointi siksi olisi ollut esiintyjiä kohtaan reilua. Perjantai-illan jalo aatteeni oli mennä kaupunginteatterin Jonnin ensi-iltaan, mutta homma sai käänteen, kun muutamaa tuntia aiemmin selvisi näytöksen olevan peruttu. Koska muutakaan ei sitten illalle ollut, päätin uhmata talvea ja körötellä bussilla kokeilemaan, josko Kehruuhuoneen ensi-iltaan liikenisi vielä lippu. Liikeni.

Lappeenrannan Kehruuhuoneen 200-vuotisen historian läpikäyvän musiikkinäytelmän ensimmäinen puoliaika pitää tiukasti näpeissään, eikä päästä katsojaa helpolla. Tunti kuluu melkoisen tiiviisti ja keskiössä ovat naisvankilan ihmiskohtalot. Tarina kerrotaan naisten näkökulmasta, ja vankilassa suurimmilta lieroilta vaikuttavatkin vartijamiehet. Ajan hengen mukaisesti vankien rangaistukseen kuuluivat kymmentuntiset työpäivät, joihin sisältyi esimerkiksi kehräystä, karstausta ja kudontaa. Monilla vangeilla oli myös lapset mukanaan. Esityksen lapsinäyttelijät joko näyttelevät hämmästyttävän sujuvasti tai sitten vain ovat ja antavat mennä. Myös ohjaaja Marika Kesselillä on näyttämörooli ensimmäisellä puoliskolla.

Musiikki värittää esitystä isolla kynällä ja sille on pakko lähettää iso peukalo. Paikka naisen on voimakas teos ja Aitarassa stemmojen täydellinen harmonia tärisyttää koko kehoa. Niin korkea oli taivas sopii loistavasti alkupuoliskon päättäjäksi ja ennakoimaan parempaa aikaa, vaikka se toikin mieleeni omat aikani alakoululaisten suuressa Metku-kuorossa. Bändin kokoonpano vaihtelee kappaleiden mukaan, ja erityisesti jousisoittimia ja kanteletta kuullaan paljon. Noin puolet lauluista on Sari Kaasisen tekemiä.

Väliajan jälkeen siirrytään ongelmitta hyväntuulisempaan nykyaikaan. Iiro Iivosen, Susanna Kaupin ja Oscar El Husseinin esittämistä urheilutalon puuhamiehistä on tehty koominen kolmikko, joka on varma, että kaupunki tarvitsee oman urheilutalon ja sen paikka on Kehruuhuoneella. Heidän ihailtava keskinäinen elehtimisensä ja ääntelynsä synnyttää monet vapautuneet naurut. Välillä lava pölähtää täyteen eri-ikäisiä näyttelijöitä, joille koreografi Netta Salonsaari on luonut niin paljon tehtävää, että kaiken seuraamiseen tarvittaisiin useampi silmäpari. Sari Kaasinen esittää itseään ja lopuksi myös ihan omalla nimellään.

Lavastus syntyy äärimmäisen yksinkertaisista elementeistä, kuten puukuvioidusta taustakankaasta, rukeista ja penkeistä. Muuta ei tarvita, sillä oikeastaanhan kaikki tapahtuu koko ajan aidolla tapahtumapaikalla, Kehruuhuoneella. Siihen ei tarvita aikaansopimattomia videoprojisointeja tai ylimääräisiä efektejä. Kehruuhuone 200 on esimerkki siitä, että yhden näytelmän on mahdollista olla samanaikaisesti paitsi kovin viihdyttävä, sivistävä ja kansantajuinen myös ajattelemista vaativa ja koskettava.

 

Lappeenrannan lukioteatteri ja kaupunginteatteri yhdistävät voimansa ensi kevään produktiossa

Lappeenrannan lukioteatteri ja kaupunginteatteri yhdistävät voimansa ensi kevään produktiossa

Lappeenrannan lukioteatterin ensi kevään produktio toteutetaan yhteistyössä Lappeenrannan kaupunginteatterin kanssa. Esityksen on tarkoitus valmistua toukokuuksi 2017 Lappeenrannan kaupunginteatterin suurelle näyttämölle ja siitä järjestetään kahdeksan näytöstä.

Yhteistyö on osa kulttuuritoimen toimintasuunnitelmaan kirjattua tavoitetta monipuolistaa teatterin ohjelmistoa sekä aktivoida uusia yleisöryhmiä. Koska lapsille ja nuorille tarkoitetun näytelmän tekemiseen liittyy suurempien teatterien kanssa aina taloudellisia riskejä, mikä olisikaan parempi keino tehdä nuoremmalle väelle suunnattua teatteria kuin päästää heidät itse tekemään sitä? Pelkästään nuorille suunnatusta esityksestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä esityksessä kuultavasta uudelleensovitetusta Dingon musiikista myös vanhemmat saanevat paljon irti.

Musikaalin nimi on Nahkatakkinen tyttö ja sen on kirjoittanut Hanna Suutela vuodeksi 2014 Vaskivuoren lukioon yhteistyössä ohjaaja Kari Jagtin ja musiikinopettaja Matti Suomelan kanssa. Jännityselementeillä höystetyssä musikaalissa lähtökohtana on eri tyyppisistä nuorista koostuva joukko, joka lähtee viikonlopuksi mökille.

Viime keväänä menestyksekkäästi Kehruuhuoneella esitetty produktio Pysäkki oli lähes täysin omin voimin rakennettu käsikirjoituksesta lähtien. Myös Nahkatakkisen tytön ohjaa Marika Kesseli, musiikin ohjauksesta vastaa Lea Kaijansinkko ja lavastusvastaava on Anu Huttunen.

Produktioon osallistuu useita kymmeniä lukio-opiskelijoita, joista valtaosa osa on lyseolaisia. Opiskelijat saavat produktioon osallistumisesta ainutlaatuisten kokemusten ja kaiken muun hyödyn lisäksi kursseja, ja valittavana on ollut teatteri-ilmaisuun, musiikkiin ja lavastukseen keskittyvät kurssit.

Lavastamo.jpg
Kaupunginteatterin lavastamo sijaitsee teollisuusalueella kaupungin varikon yhteydessä.

Kaupunginteatterilta mukana on kaksi näyttelijää, joista toinen lienee Sanna Kemppainen ja miesnäyttelijä varmistuu myöhemmin.

Lavastuksessa yhteyshenkilönä on lavastaja Mika Haaranen, joka suunnitteli lavastuksen viime kevään näytelmille Paniikki ja Iso paha susi. Lavasterakennelmien valmistamisessa tullaan käyttämään myös kaupunginteatterin omaa lavastamoa ja lukion opiskelijoita.

Koreografian suunnittelusta vastuussa on Netta Salonsaari, jonka työn tuloksia voi nähdä esimerkiksi kaupunginteatterin Halua mut hiukan -pienoismusikaalissa.

Liput kaikkiin kahdeksaan näytökseen ovat jo myynnissä.