Kategoria: Analyysit

Jaetun ilon aikakausi

Jaetun ilon aikakausi

Maanantai-iltana ilmassa leijailee pientä jännitystä, ja kun esirippu avautuu, takaa paljastuu kreivi Drosselmeyerin kartanon suloinen joulujuhla. Näyttämökuva on pursuileva, eläväinen ja lempeä. Ylitsevuotavan suureksi venytetty elekieli ei näytä millään tavalla häiritsevältä, koska tekemisen tiheys ei anna muita vaihtoehtoja kuin uskoa miljööseen. Kyseessä on Lappeenrannan kaupunginteatterin ja tanssiopiston yhteistuotanto Pähkinänsärkijä – Klaaran ja Nikolaksen tarina, jota esitetään ensimmäisiä kertoja koeyleisön edessä.

Lappeenrannan kaupunginteatteri on hypännyt isosti yhteistyöprojektien kelkkaan. Tavoitteena on saada uudet yleisöt näkemään teatterin metsä puilta ja osoittaa, että oikeastaan ei ole edes mitään kynnystä, jota potentiaaliseen teatterikävijän tarvitsisi ylittää. Ne myös monipuolistavat teatterin normaalia ohjelmistopalettia, joka Lappeenrannassa on tänä syksynä keskittynyt paljolti viihdyttämään. Pähkinänsärkijä on kokoillan balettikokonaisuutena jotain sellaista, mitä ei Helsingin lisäksi juuri muualta Suomessa saa.

Yhteistyöt hyödyttävät parhaimmillaan kaikkia osapuolia. Kun teatterinjohtaja Timo Sokura aloitti tehtävässään 2015, hän lupaili yhteistyötä kulttuurin harrastajien kanssa, ja viime keväänä jaetun ilon aikakausi hyräytettiin käyntiin Lyseon lukion kanssa Nahkatakkisen tytön voimalla. Näytökset suurella näyttämöllä olivat käytännössä loppuunmyytyjä ja teatterin kannalta asiassa vielä erityisen positiivista oli se, että katsomoon kantautui paljon myös nuoria ihmisiä, joista monet vierailivat ensimmäistä kertaa teatterissa. En usko teatteria hirveästi haitanneen senkään, että musikaalimittapuulla Nahkis irtosi hihityttävän pienillä riskeillä puhumattakaan sen mainekolhuja silottelevista vaikutuksista.

Nahkatakkinen tyttö Juhannustanssit.jpg
Nahkatakkinen tyttö toukokuussa 2017 pyöri lähes täysille katsomoille. Kuva: Ari Nakari

Nahkatakkinen tyttö, jonka tekemisessä minullakin oli kunnia olla mukana, synnytti pienimuotoisen pikku ilmiön, ja lisänäytöksiä perättiin suunnasta jos toisesta. Musikaalille uskallettiin alun perinkin asettaa vain kahdeksan näytöstä, ja loppukeväälle ylimääräisten näytösten järjestäminen ei enää onnistunut. Totta puhuakseni kukaan tuskin oletti aivan nähdyn kaltaista väestöpaljoutta katsomossa (en ainakaan minä), joskin kaikki edellytykset sille olivat alusta pitäen tarjolla: tuttua musiikkia, tuttuja esiintyjiä ja totuttua edullisemmat pääsyliput.

Pähkinänsärkijää on onneksi siunattu yhteensä 15 näytöksellä ja väljällä näytöskaudella. Vaikka isosti tekeminen on kivaa, yhteistyön toisen osapuolen näkökulmasta teatteri tilana on tuskin itsetarkoitus, joskin tekniikan, näyttämön ja ammattitaidon saralla se onkin ylivertainen kumppani. Luulenpa ja tiedänpä, että Nahkatakkisen tai Pähkinänsärkijän kaltaisia projekteja ei olisi lähdetty tekemään ilman teatterin mahdollisuuksia.

Tanssiopistoyhteistyö on ollut vireillä jo pitkään, mutta kun se lopulta virallisesti julkistettiin, olin kovin tyytyväinen, sillä varsinkin nuorten kanssa yhteen pelaaminen on mielestäni arvostettavaa. Toivoin ja toivon edelleen sille menestystä ja onnea, sillä kokemus on varmasti ikimuistoinen. Sen lisäksi täydet katsomot ovat kaikille mukavia juttuja. Teatterisalissa kaikuukin loksahtelu, kun Mika Haarasen minimibudjetilla luoma pastelliunelmalavastus saa katsojien leuat valahtamaan ihastuksesta polviin. Balettikatsojana olen kovin kokematon, mutta kuulemma syytä ei ole huolestua siitä, että juonessa ei tahdo pysyä mukana. Keskityn siis lähinnä ihastelemaan visuaalista vyörytystä.

IMG_0019

Lappeenrannan kaupunginteatterin kaikki omat näyttelijät ovat keväällä kiinni suuren näyttämön Hiirenloukussa ja Lokissa, eikä pienelle näyttämölle jää resursseja. Sen täyttävät melko riskittömästi hiljattain syntynyt Lappeenrannan tanssiteatteri sekä myöhemmin humoristisempi teatteri Kesy. Teatteri näkee niissä plussana lähinnä monipuolistamisen ja yleisöryhmien tavoittamisen, sillä sopivan esiintymistilan löytäminen tuskin on kummallekaan ylitsepääsemättömän este. Sen lisäksi teatteri haluaa antaa tuoreelle ammattimaiselle tanssiteatterille mahdollisuuden näkyä ja loistaa.

Sen paremmin Kesyn kuin tanssiteatterinkaan projekteissa näyttämöllä ei nähdä teatterin omaa kansaa, vaan kyse on jonkinlaista vierailunkaltaisesta projektista lähes oman tuotannon oikeuksilla. Käytännössä se merkitsee sitä, että esitystä voidaan harjoitella myös oikealla näyttämöllä ja jossain määrin hyödyntää teatterin teknisen henkilöstön osaamista ja viestintäkanavia. Tulevaisuudessa ovi on avoinna ainakin taidekoulu Estradin, musiikkiopiston ja kuvataidekoulun suuntaan.

Tekijöilleen produktio on aina ainutlaatuinen kokemus. Kun esitystä työstetään pitkään, ryhmä hitsautuu yhteen, mikä paitsi näkyy lavalla myös antaa tekijöilleen paljon enemmän. Itselleni esiintyminen ja sen harjoittelu olivat tietysti palkitsevaa puuhaa, mutta ilo ei päättynyt siihen, kun estradi ja narikka tyhjenivät.

Pähkinänsärkijä2.jpg
Pähkinänsärkijä – Klaaran ja Nikolaksen tarina. Kuva: Ari Nakari

Saman matkan kulkeneet ihmiset eivät hävinneet mihinkään, ja syvien ystävyyssuhteiden syntymisen lisäksi reaktio tuotti konkreettisesti myös lauluyhtyettä, kansantanssahtelua ja uusia kirjoitusprojekteja. Työelämätermein kyse on verkostoitumisesta, itsensä kehittämisestä ja projektinhallinnasta sekä tiimityöskentelystä, henkilöbrändäyksestä ja ajankäytön suunnittelusta.

Vaikka monenmoista mainetta on harrastajien avuilla niitetty, ne eivät missään nimessä ole korvaamassa ammattimaista teatterintekemistä. Riihimäellä kaupunginjohtaja säikäytti teatteri-ihmiset väläyttämällä ammattiteatterin lakkauttamista ja ylijäävällä rahanipulla nuorisoteatterin heittämistä. Olisi kovin omituista laittaa paukkuja harrastajatoimintaan ja toivoa, että jotain tapahtuu, kun teatteriharrastamiseen olennaisesti kuuluva ammattimaisten esitysten seuraamismahdollisuus supistuisi olemattomiin.

Lähialueen muille tekijöille selän kääntäminen ei kantaisi kauas, mutta vankalla ammattitaidolla pyörivä Lappeenrannan kaupunginteatterikaan ei ymmärrettävästi halua brändäytyä harrastelijateatteriksi. Se, että vaihtoehtoisia näytelmiä, konsertteja ja muuta kulttuuritarjontaa on paljon, ei uhkaa muiden taideteosten reviiriä, sillä taiteella ei ole tapana kaataa muita toimijoita kumoon, vaan tukea toisiaan.

 

Artikkelia varten on kuultu Aapo Stavénia (Lappeenrannan tanssiteatteri), Marika Kesseliä (Lappeenrannan Lyseon lukio) sekä Timo Sokuraa (Lappeenrannan kaupunginteatteri).

Mainokset
Seuraava tie

Seuraava tie

Eleltiin eduskuntavaalikevättä 2015. Maaliskuinen ilta-aurinko siivilöityi kuusien latvojen läpi heittäen varjonsa ilmassa leijuvaan katupölyyn. Jätin polkupyöräni Lappeenrannan kaupunginteatterin ja kirjaston väliseen pyörätelineeseen ja marssin sisään teatterin pääovista.

Minulla oli jo lippu. Hyvälle paikalle, nelosriville, joten astelin suoraan katutason narikalle. Kännykkäni kuoret olivat saaneet edellisenä syksynä kantaakseen yhden arvoesineen, K9-kortin. Se on Lappeenrannan kulttuuritoimen myöntämä vipuvarsi, jolla pyritään peruskoulunsa viimeisiä veteleviä nuoria kampeamaan kulttuuripalvelujen aktiivisempaan hyödyntämiseen. Sillä pääsee maksutta kaupungin museoihin, kaupunginorkesterin konsertteihin sekä kaupunginteatterin näytöksiin. Museoihin en ole missään vaiheessa tuntenut pienintäkään kiinnostusta, mutta konsertteja tai teatteria vastaan minulla ei oikeastaan ollut mitään, en vain liiemmin käynyt.

Taikakorttia näyttämällä takin sai ilmaiseksi säilytykseen. Reilua, ajattelin ja lähdin lippuani heilutellen portaiden juurelle, jossa mies repäisi tarkistuslipun juhlavasti irti. Lähdin maailmanomistajan elkein kapuamaan portaita kohti teatterin lämpiötä, jonka matalalta paistava aurinko oli maalannut kultaiseksi. Käsiohjelman sai siihen aikaan napata ilmaiseksi pöydältä. Siinä oli kaikki tärkeimmät: lyhyt kuvaus näytelmän aiheista, mielenkiintoinen kuvitus sekä näyttelijöiden ja muun työryhmän nimet.

Mietiskelin varovasti tulevaa. Tiesin vain, että näytelmän nimi on Neljäs tie ja että se on kantaesitetty pari vuotta aiemmin suuressa Kansallisteatteri-nimisessä taidelaitoksessa. Muistelin jokin aika sitten vilkaisseeni Yle Teeman myöhäisillassa lähetettyä, levotonta näytelmää, jossa koikkelehti pelottavannäköinen Mikki Hiiri. Kyseessä oli ollut juuri tämä Neljäs tie, mutta silloin en sitä tiennyt. Ensi-iltaan tullessaan se oli aiheuttanut pöllähdyksen teatterikriitikoiden mielipiteissä. En enää muista, miten tulin yhdistäneeksi sen tähän. Nyt tulossa oli teatterinjohtaja Jari Juutisen ohjaus, ennakkotietojen mukaan Kansallisteatterin alkuperäisversiota draamallisempi ja komediallisempi.

Kulttuurikortti
Tänään tiistaina 28.3. tulee kaksi vuotta siitä, kun näin Neljännen tien ensimmäisen kerran.

Jukola-salin ovet avautuivat. Lampsin istumapaikalleni ja sujautin lippuni taitetusta A4-paperista muodostuvan käsiohjelman väliin. Pimeällä näyttämöllä näkyi rivi laatikoita, joiden etupuoli kiilteli katsomon valoissa. Hymähdin ajatukselle, että olin yksin teatterissa. Eihän yhdeksäsluokkalaiset pojat tee tällaista. Kutsuin sitä itseni sivistämiseksi.

Eihän minun etukäteen lippua olisi tarvinnut hankkia. Syyskaudelta jatkaneen näytelmän täyttöaste jäi keväällä jonnekin 14 prosentin pintaan. Juutisesta oli Lappeenrannassa ehtinyt muodostua tavaramerkki, joka tarkoitti ihmisten mielissä taiteellista ja vaikeasti ymmärrettävää sisältöä. Kriitikot ylistivät ja katsojat kummeksuivat. Tosin voiko heitä kutsua enää katsojiksi, jos he eivät tule edes katsomaan?

Rivilläni istui lisäkseni muutama muu henkilö, takanani muutama lisää. Koko katsomossa meitä oli ehkä 20. Lattiaa nuoleva valojuova ehti juuri ja juuri karata sulkeutuvasta oviaukosta lämpiöön. Hetken aikaa istuimme hiljaisuudessa todellisuuden ja teatteri-illuusion häilyvällä rajavyöhykkeellä, ja sitten puolihämärällä näyttämöllä erottui savukoneen pölläytys. Valot nousivat hieman, ja alkuasukasta muistuttava hiipijä sipsutti näyttämön oikealta sivulta ottamaan käteensä kanteleen. Sävelistä muodostui Oi kallis Suomenmaa -laulu, jota kerääntyi näyttämölle laulamaan joukko pellavavaatteisiin verhoutuneita ihmisiä.

Näytelmä esitteli minulle tuntemattomat, mutta monille arkipäiväiset poliitikot Kalevi Sorsasta Iiro Viinaseen. Väliaikaan mennessä Suomi oli silmieni edessä ajelehtinut itsenäistymisestään tilanteeseen, jossa EY tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, ja kaikilla on siihen perustelunsa. Mutta kukaan ei ymmärtänyt kuunnella Esko Seppästä, järjen ääntä, jonka mielestä EMU ei voi koskaan olla muuta kuin lentokyvytön lintu.

IMG_9437.JPG

En ollut varma, pitääkö väliajalle lähdettäessä taputtaa, mutta ei siitä haittaa tainnut olla, kun muutkin sitten liittyivät kämmentenläpyttelykuoroon. Astelin ulos salista ja kävin haistelemassa Valtakadun kevätiltaa. Olin täpinöissäni, esitys vaikutti mielenkiintoiselta, ja sen draamallinen käsittelytapa sinällään puisevaan aiheeseen tuntui kiehtovalta. Pyöräni huojui leppoisassa iltatuulessa.

Näytelmä jatkui poliitikkojen rynnistämisellä jääkiekkojoukkueena näyttämölle, jolla seisovat laatikkoelementit oli järjestetty uudelleen ikään kuin pulpeteiksi. Näyttelijät vaihtoivat hahmoista toiseen edes yrittämättä liikaa imitoida alkuperäistä henkilöä. Tositapahtumat vyöryivät hengästyttäväksi dramatisoituna joukkuepelinä epäuskoisena tuijottavien silmieni verkkokalvoille.

Teatteriesityksen aiheena Suomen taloushistoria kuulostaa varmasti vieraannuttavalta, ja siksi näytelmä olisi vaatinut tuekseen myyjän tai vähintään ajatellun markkinoinnin. Talossa tuotettiin pikkuruisilla resursseilla priimaa, joka olisi ansainnut tulla paremmin nähdyksi. Esimerkiksi Neljäs tie oli suunniteltu juuri eduskuntavaalivuodelle, ”jotta kansa saisi tietää”.

Kun esitys päättyi ja purkauduimme pimenneeseen ja viilenneeseen ulkoilmaan, ymmärsin nähneeni jotain suurta. Autioilla keskustan kaduilla pyöräillessäni tapailin mielessäni Oi kallis Suomenmaata. Oli yksiselitteistä, että tämä pitäisi nähdä uudestaan.

IMG_0011.JPG

Kuvio toistui pääsiäistä seuranneena lauantaina. Ja ennen kuin huomasinkaan, istuin katsomomassa samaa näytelmää vielä kolmantenakin lauantaina, tällä kertaa kaverini kanssa, jonka halusin näkevän esityksen. Hänellä oli uudet silmälasit.

Se oli Neljännen tien viimeinen näytös. Olin hurmoksessa ja halusin saada lisää. Teatterin tarjonta oli sinä keväänä kovin monipuolinen ja runsas. Etsin tajunnanräjäyttävää kokemusta Sotilaspojasta, Woyzeckista ja Dostojevskista. Hyvää oli paljon, mutta samaa elämänsuunnan muuttavaa risteystä ei tullut vastaan.

Näytelmän aiheista ja kiihkeästä käsittelytavasta olen sittemmin ammentanut näkökulmia erityisesti yhteiskuntaopin, mutta myös äidinkielen ja historian esseisiini. Aloin katsoa politiikkaa ja taloutta uusien lasien läpi.

Otin polkupyöräni ja lähdin harhailemaan. Valtakadun teatteritalo sulkeutui takanani ja jäin kiertelemään, odottamaan uutta, vasta tammikuussa avautuvaa kauppakeskusteatteria. Kirjoitin teatteri-ilmapiiriä käsittelevän esseen ja perustin yhden teatteriblogin. K9-kortti vaihtui opiskelijalippuihin. Tällä uutta valaistumista etsiskelevällä pyöräretkellä risteilen edelleen.

Onko teatteri hukkumassa talouskeskustelun alle?

Onko teatteri hukkumassa talouskeskustelun alle?

Lauantaiaamuna kahvihetken rauhan rikkoi sanomalehti Etelä-Saimaan uutinen, jossa pöyristyneeseen sävyyn kerrottiin teatterin vuokran äkkiarvaamatta tulleesta kohoamisesta. Uutisessa julistettiin teatterin vuokran olevan niin iso, ettei se pystyisi maksamaan sitä edes näytösten sadan prosentin täyttöasteella. Tämän jälkeen maksettavana on vielä aimo annos muita kuluja. Uutisen verkkoversioon on sadellut pitkälti toistasataa kommenttia, mikä lienee sivuston ennätyslukemia.

Asia nousi esille nyt, koska kulttuuritoimen ensi vuoden talousarvioesitys esitteli säästötoimenpiteitä tappioiden kattamiseksi. Näihin kuuluvat esimerkiksi ratsuväkimuseosta ja kesäteatterista luopuminen sekä kulttuurilautakunnan avustusten leikkaaminen. Tästä saatavat säästöt olisivat korkeintaan 388 000 euron suuruiset, ja näidenkin leikkausten jälkeen säästötarve tulisi todennäköisesti myöhemmin esiin.

Emme ole yksin

Vuonna 2016 kokonaisuudessaan käyttöön vihityn teatteritalon rakennutti Cityconin ja Ilmarisen omistamaan kauppakeskus Isoon-Kristiinaan Lappeenrannan teatterikiinteistö oy. Lappeenrannan kaupungin omistama yhtiö vuokraa kiinteistöä teatterille, ja vuokratuloilla katetaan talon rakennus- ja ylläpitokustannuksia. Sen liikevaihto viime vuonna oli 90 000 euroa ja tulos 372 000 tappiolla. Yhtiö ei maksa arvonlisäveroa eikä sen ole tarkoituskaan tehdä voittoa, vaan sen tehtävä on vuokratuloilla kattaa kiinteistöstä aiheutuvat kulut.

Samanlaisia vuokraongelmia on lukuisissa muissakin kaupungeissa. Esimerkiksi Imatralle valmistuvan uuden teatterin myötä vuokra viisinkertaistuu vanhaan taloon verrattuna. Siellä tiedossa on koko ajan ollut, etteivät 200-paikkaisen katsomon tuotot riitä kattamaan vuokrakuluja.

Muiden paikkakuntien verstaistuki ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Lappeenrannan yli 100 000 euron kuukausivuokra on merkittävä määrä rahaa. Teatterinjohtaja Timo Sokura sanoi Karjalaisen haastattelussa, että Lappeenrannan teatterin vuokra olisi haaste Helsingin kaupunginteatterillekin.

Lämpiö 2
Uutuuttaan hohtava yleisölämpiö.

Joku saattaa ihmetellä, eikö vuokrasummaa ole mahdollista madaltaa teatterin vuokranantajan ollessa loppujen lopuksi Lappeenrannan kaupunki. Lappeenrannan teatterikiinteistö maksaa koko ajan pois uuden talon rakentamiseen otettua lainaa, jonka pelkät lyhennyskustannukset ovat yli puoli miljoonaa vuodessa.

Teatterin vuokra tarkistetaan vuosittain tammikuun ensimmäisenä päivänä, mutta vuonna 2016 tätä ei teatterikiinteistön esityksen perusteella ole tehty. Näillä näkymin lainan lyhennysaika on 30 vuotta.

Kustannusten nousu ei ollut yllätys

Kun teatterin rakennuspaikasta keväällä 2011 keskusteltiin, samanaikaisesti esillä oli kilometrin päähän ydinkeskustasta mahdollisesti sijoittuva Keskon kauppakeskus. Citycon tavallaan painosti kaupunkia sijoittamaan teatteri kauppakeskukseensa ja näin esti kilpailevan kauppakeskuksen tulon samalle markkina-alueelle. Cityconin kiinteistökehitysjohtaja Jukka Posti piti ”hyvin epätodennäköisenä” yhtiön investoimista teatteriin, jos kaupunki päättäisi ydinkeskustan ulkopuolelle suunnitellun ison kauppakeskuksen puolesta.

Kaupunki oli pattitilanteessa, sillä vanhasta talosta ei olisi saanut kalua hiomallakaan, eikä uudelle rakennukselle ollut varattu tonttia edustavasta paikasta. Uuden talon rakentaminen kauppakeskukseen oli edullinen vaihtoehto, jolla saatiin aikaiseksi kompaktissa tilassa olevat modernit ja toimivat tilat. Varmasti myös ratkaisun maailmanlaajuinen ainutlaatuisuus toi poliitikkoja päätöksen kannalle.

Korkeammat vuokrakustannukset olivat tiedossa jo saman vuoden joulukuussa, kun valtuusto päätti uuden teatteritalon rakentamisesta.

teatteri-tyon-alla
Uusi teatteritalo työn alla maaliskuussa 2015.

Jo marraskuussa 2013 laaditussa talousarviossa mainittiin vuokrakustannusten kasvavan 0,6 miljoonaa vanhaan taloon verrattuna, ja kulttuuritoimi velvoitettiin kasvattamaan tulojaan vuosittain viisi prosenttia vuoden 2013 tasoon nähden. Silloin jossain ilmeisesti luotettiin uuden talon olevan ihmelääke, joka määrättömästi kykenee järjestämään loppuunmyytyjä näytöksiä ja vuokraamaan tilojaan muille osapuolille.

Tarkkoja laskelmia ei tehty eikä tiloille tai näytöksille missään vaiheessa ole ollut erillistä myyjää, ja ulosvuokraukselle asetettiin siihen nähden kohtuuttoman korkeat tulostavoitteet. Tänä syksynä työnsä aloittavalle myyjälle on toivotettava onnea.

Toukokuussa 2014 Lappeenrannan teatterikiinteistö ilmoitti, että rakentamisen kustannukset nousevat alun perin budjetoidusta 21 miljoonasta 22,7 miljoonaan euroon. Kasvu johtui pääasiassa Lappeenrannan keskusta-alueen kiivaan rakentamisen aiheuttamasta hintatason kohoamisesta.

Ratkaisuksi ehdotettiin laina-ajan maltillista pidentämistä rakennuksen vuokrakustannusten nousun välttämiseksi. Rakennuttajayhtiö joutui ottamaan 1,3 miljoonan euron lisälainan, ja tämä näkyy nyt korkeampana vuokrana.

Teatterikeskusteluharha

On tärkeää, että veronmaksajien rahoilla tehtävistä asioista kerrotaan julkisesti, ja siksi tahallista, tietyn toimialan mustamaalausta mainostulojen toivossa tulisi välttää.

Teatterikeskustelun voisi nähdä arvaamattomana keitoksena, joka porisee isossa kattilassa. Pisaroita lentelee ulos melko taajaan, mutta välillä pitkään kannen alla muhinut keitos kuohahtaa totaalisesti yli. Etelä-Saimaalla on pitkä tikku, jolla se tasaisin väliajoin käy keikauttamassa kattilaa ja tanssahtelee sitten riemullisesti karkuun. Keskustelussa on syytä pitää erillään teatteri taidemuotona ja sen tuotantotilojen aiheuttamat kustannukset.

Tällä kertaa lehden verkkosivuille on avattu kapinamielialaa lietsova kysely, jonka voisi jättää ilman suurempaa painoarvoa, sillä jo sen vastausvaihtoedot ontuvat. Lukijoiden teatterissakäymisaktiivisuutta utelevassa kyselyssä on esimerkiksi yli viisi vuotta sitten teatterissa vierailleille ja täysin teatteristeriileille sama vastausvaihtoehto. Kaiken epäloogisuuden takaa paljastuva huolestuttavin seikka on kuitenkin se, että tämä lähes 50 prosentin sakki kulkee vapaana antamassa lausuntojaan kaupungin kulttuuripolitiikasta.

wp_20140531_008
Iso-Kristiina nousemassa teatterikorkeuteen.

Kulttuuritoimi on aidosti ja syystäkin huolissaan teatterivastaisen ilmapiirin lisääntymisestä julkisuudessa. Etelä-Saimaan Estarit-palstalla julkaistaan parikymmentä viestiä kerrallaan, ja yleensä vain ääripäillä on tarve tulla ajatuksensa kanssa esiin.

Tällaisten palstojen ongelma on se, että yhdestä kirjoituksesta muodostuu ihmisten mielissä yleinen enemmistön mielipide. Monille viestien lukeminen on yksi hupinumero sarjakuvien joukossa, mutta toisissa niiden runsas negatiivissävytteisyys herättää voimakkaita tunteita.

Yhden kirjoituksen voi ohittaa hymähdyksellä, mutta jos kaksi tai kolme viestiä on samasta aiheesta yhtä mieltä, ne voivat salakavalasti alkaa tuntua kaupunkilaisten yhtenäiseltä mielipiteeltä. Tosiasiassa kyse on edelleen kolmen ihmisen mielipiteestä, jotka edustavat alle promillea kaupunkilaisista.

Olisiko voitu karsia aiemmin?

Jos kunnan laitosteatteri tuottaa suoraa taloudellista voittoa, se on tietysti erittäin positiivinen asia, mutta perustavoite sen ei pitäisi olla. Teatterin tehtävä on lisätä kaupungin asumismukavuutta, antaa ihmisille mahdollisuus viihtyä sekä tarjota ajattelun aihetta ammattitaitoisesti ja kunnianhimoisesti tehdyistä näytelmistä.

On totta, että järkevämpää olisi varmasti ollut karsia seinistä jo ennen rakentamisen aloittamista, jotta rahaa olisi jäänyt enemmän myös toiminnan kehittämiseen. Tähän herättiin kuitenkin vasta, kun Ison-Kristiinan laajennus oli jo käynnissä, ja karsimismahdollisuuksia oli enää lähinnä pintamateriaaleissa.

Pienen näyttämön rakentamista oltiin jäädyttämässä, mutta ajatus hylättiin, koska se olisi haitannut teatterin toimintaa täysipainotteisena taidelaitoksena ja merkittävästi pienentänyt lipputuloja.

Kuva: Lappeenrannan kaupunki
Päätösten kehto, Lappeenrannan kaupungintalo.

Kun 270 000 euron lisämääräraha vuoden 2015 marraskuussa pitkin hampain myönnettiin kulttuuritoimen pelastamiseksi, kaupunginjohtaja Kimmo Jarva korosti Lappeenrannan uutisten haastattelussa, ettei se olisi ratkaisu pitkällä tähtäimellä.

– Vuonna 2016 pitää ratkaista, mistä raha löytyy jatkossa, hän sanoi tuolloin.

Kokoomusta edustava Lappeenrannan kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Heikki Järvenpää pitää Ylen haastattelussa ainoana vaihtoehtona puolen miljoonan lisärahoituksen myöntämistä teatterille vuosittain. Hän sanoo, ettei kulttuuritoimen voi edellyttää karsivan kulujaan muun kulttuurin kustannuksella.

Voidaan olettaa, että lopulta päädytään jonkinlaiseen kompromissiin, jossa lisämääräraha myönnetään yhdistettynä kulttuuritoimen maltillisempaan supistamiseen. Tänä vuonna kulttuuritoimi vie kaupungin budjetista 2,5 prosenttia.

 

 

Tragikomedia perustuu tositapahtumiin.

Aiemmin aiheesta:

Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?

Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?

Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?

Lappeenranta on saanut uuden, hulppean kaupunginteatterin kauppakeskuksen katolle. Sen hallitsijana astelee puvuntakilla koristautunut Timo Sokura, jolle on annettu vaativa tehtävä: kuro umpeen viime vuosina syntyneet kymmenien tuhansien eurojen tappiot ja puhu lappeenrantalaiset jälleen kulttuurin puolelle.

Lappeenrannan kulttuurilautakunta rakentaa vuosittain teatterille kävijätavoitteen. Kaupungin jokavuotisista tilinpäätöksistä selviää, että viimeksi se on ylittynyt vuonna 2009. Sen jälkeen päämäärään ei ole ylletty edes pudottamalla vuoden 2013 tavoitetta 1500 katsojalla edellisvuodesta. Meidän lappeenrantalaisten kannalta on surullista huomata, että vuoden 2009 huippulukemista kävijämäärä on vuoteen 2015 mennessä pudonnut lähes 10 000 katsojalla. Ennätyssurkeita lukuja voidaan toki selitellä hieman sillä, ettei teatterilla syksyllä 2015 ollut omaa rakennusta lainkaan, ja se toimi virransäästöteholla Kehruuhuoneella ja Lappeenranta-salissa. Toisaalta marraskuussa ensi-iltansa saanut Mummo täytti uuden pienen näyttämön niin tehokkaasti, etten mahtunut sekaan, mutta sekään ei riittänyt nostamaan katsojamääriä edes yli 20 000 kävijän. Jatka lukemista ”Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?”