Kellot soi että tuntuu

Kellot soi että tuntuu

Teatteri

Arvio: Notre Damen kellonsoittaja

Musiikki: Alan Menken; laulujen sanat: Stephen Schwartz; käsikirjoitus: Peter Parnell; suomennos: Mikko Koivusalo; ohjaus: Georg Malvius; musiikin johto: Martin Segerstråle; lavastussuunnittelu: Marjatta Kuivasto; pukusuunnittelu: Ellen Cairns; koreografia: Adrienne Åbjörn, rooleissa mm.: Petrus Kähkönen, Josefin Silén, Ilkka Hämäläinen, Lari Halme, Antti Lang, Risto Korhonen, Ville Mäkinen, Pia Piltz, Arttu Ratinen, Helena Rängman, Anna-Maija Jalkanen, Pyry Smolander, Matti Hakulinen, Petteri Loukio, Elisa Piispanen

Suomenkielinen kantaesitys Tampereen teatterissa 13. ja 14.9.2019.


Vielä muutama viikko sitten oli täysin kokematon Disney-musikaalien suhteen. Tätä vauhtia kerään näköjään kuitenkin koko sarjan parissa kuukaudessa, sillä saaga alkoi elokuun loppupäivinä HKT:n Pienellä merenneidolla, ja heti perään vain kahden viikon päästä vuoron sai Tampereen teatterin Notre Damen kellonsoittaja.

Noviisina varustauduin tietenkin huolellisesti kahden ja puolen päivän valmennusohjelmalla. Aloitin session kahta päivää ennen perjantain ensi-iltaa hoippumalla pitkin paikallisia metsäpolkuja. (Polkujen takia olin liikkeellä polkupyörällä.) Jäätäviä juuria väistellessäni kuuntelin Disneyn animaatioelokuvan – enkä missään nimessä musikaalin – englanninkielistä soundtrackia ja toivoin, että laulujen keskiaikaiset katkut imeytyisivät tehokkaasti alitajuntaani.

Seuraavana päivänä valmentautumisen urheiluosuus typistyi olohuoneessa suoritettuun ripeään alahyllyilläkykkimisintervalliin, jonka huipennuksena survoin VHS-kasetin soittimeensa. Kasetin sisältöä en ollut koskaan aiemmin nähnyt ja yllätyinkin vähäsen, kuinka moniulotteisesta jutusta oli kyse. Ja musiikki – sehän oli vielä varsin vaikuttavaa nyt kun väisteltävänä ei ollut karheita kompastuskiviä.

Petrus Kähkönen on tekijämies. Kuva: Heikki Järvinen

Pääpäivänä elikkäs perjantaina muistin jossain Lahden ja Riihimäen välisellä junaosuudella puksutellessani hapuilla jälleen napit korviini. Koetin uppoutua jälleen elokuvan musiikkiraitojen kuulosteluun ja samalla tutkia seuraavana päivänä vuorossa olevan Cabaret-musikaalin taustoja, mutta kummastakaan ei tietenkään tullut mitään ja päätin olla valmis. Victor Hugon Pariisin Notre-Dame -kirjaan en tämän teho-ohjelman aikana revennyt.

Tampereella useat ensikertalaisuudet paukkuivat, sillä itse musikaalin lisäksi koin myös itse teatteritalon ensi kertaa. Teatterisali on teosta varten laitettu nimikatedraalinsa oloiseksi, ja sen hienouden ymmärtää heti valojen sammuttua ja kirkollisen hyminän alettua. Kynttilöitä kantavien huppupäiden ilmaannuttua katsomon portaisiin tuntui ainakin katsomon etuosassa heti aivan kuin olisi osa tapahtumia itsekin.

Alan Menkenin säveltämä musiikki poimii vaikutteita mukavasti monesta suunnasta ja jo komeuden avaava Notre Damen kellot aiheuttaa sellaisia kylmiä väreitä, että kyllä siinä paatuneempikin nyökkäilee hyväksyvästi. Pääasiassa jousiin, puhaltimiin ja kuoroon nojaava äänimaailma on mahtipontista ja vireää kautta linjan. Mikko Koivusalon musikaalisuomennoksessa varman tekijän otteet tuntuvat erityisesti lauluissa, joskin kirjakieliseen dialogiin tottuminen vie hetken.

Adrianne Åbjörnin koreografioissa on monenmoista. Kuvassa Esmeraldan (Josefin Silén) tamburiinitanssausta. Kuva: Heikki Järvinen

Notre Damen kellonsoittajan suuri ja eteenpäin ajava voima on karu ja karski, mutta äärimmäisen hyväsydäminen Quasimodo (Petrus Kähkönen), joka on varttunut kellotornissa eristyksissä. Häntä on suojellut tai piilotellut siellä vuosikausien ajan arkkidiakoni Claude Frollo (Ilkka Hämäläinen), jolla on kauhistuttavia käsityksiä kasvatuksesta.

Petrus Kähkönen tekee herkän ja lämpimän Quasimodon vaativan roolin upean tarkasti. Ensimmäisiä vastaan tulevia yllätyksiä tällaiselle pahaiselle ensikertalaiselle ovat hahmon käheys ja huonokuuloisuus verrattuna Disneyn siloteltuun heleyteen, ja näyttämölle tuo kaikki on tuotu taiten ja hyvällä maulla.

Pohdintoja maun hyvyyden parissa jokainen voi jatkaa katsellessaan paidatonta Frolloa ruoskimassa itseään valtaisan Hornan tulta (Hellfire)-viisun tahtiin. Siinä kohtaa monessa liemessä keitettykin katsoja viimeistään toteaa, että ei tämä lastennäytelmä ole, mutta onko aikuisenkaan välttämättä sellaista katseltava? Itse näkisin laulun dramaturgisen merkityksen enemmän valtaisan uhon ja epätoivon nostatuksen hetkenä, mutta että ristin kantamista ja muuta marttyyrimeininkiä tähän hetkeen? Onhan tuo nyt vähän outoa.

Kaapujen alta kajahtaa laatuisa laulu. Varmaan salin keskivaiheilla kuulostaa vielä reunapaikkojakin jyhkeämmältä.

Noh, kiehtova hahmo selän haavaumista huolimatta. Jatkan nyt vertaamista animaatioon, mutta himojensa kanssa kamppailevan Frollon motiivit koko kaupungin tuleen tuikkaamiselle ovat musikaalissa huomattavasti traagisempia, mutta samalla ymmärrettävämpiä, mikä avaa tarinaa minullekin nyt paremmin.

Muutenkin henkilöt ovat musikaali- ja eritoten Disney-musikaalikehyksessä huomattavan kokonaisia ja ihmismäisiä. Jos Pienen merenneidon Ariel veti hyvät pohjat Disneyn ensimmäisenä feministiprinsessana, niin Notre Damen kellonsoittajan syrjitty romaninainen Esmeralda (Josefin Silén) on tässä suhteessa peräti korkeuksissa.

Marjatta Kuivaston katedraalilavastus ottaa käyttöön kaiken mahdollisen tilan katonrajaa ja yläparvia myöten. Notre Damen jylhät kellot huojuvat massiivisten puurakenteiden ympäröimänä juuri niin kuin kuuluukin. Itselleni siunaantui paikka aika ikävästi neljännen rivin äärilaidasta, mikä karisti erityisesti loppupuolen näyttävyyttä rahtusen, mutta enimmäkseen se oli kestettävissä.

Frollo (Ilkka Hämäläinen) heittäytyy marttyyriksi.

Suuressa tuotannossa myös valot ja tehosteet ovat kohdallaan, mutta Quasimodon hurjistumista nostattavat videot ovat hämmentävä yhdistelmä suurmusikaalia ja tietokonepeligrafiikkaa vuodelta 2001. Miksi kirkon katolta putoava parru menee yhtäkkiä Puuha-Pete-filtterin läpi?

Georg Malviuksen ohjauksessa on muutamia aavistuksenomaisia pysähtyneisyyden hetkiä ja aivan loppumetrien rytmityksessä on jotain outoa, mutta muuten toteutus on kovin vaikuttava ja useat väliaplodit herättävä. Riehakasta yläpeukaloiden kohottelua ansaitsee myös peruskaura-Disneystä poikkeava loppuratkaisu, joka saa maailmaakin nähneen katselijan herkistymään.

Notre Damen kellonsoittajan käsiohjelma on sisällöltään muhkeinta mitä olen koskaan nähnyt. Hanki. Kuvassa Helena Rängman.

Näin esityksen lehdistölipulla.

Yksi vastaus artikkeliiin “Kellot soi että tuntuu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.