Kuukausi: marraskuu 2016

Keppiä ja menestystä

Keppiä ja menestystä

Teatteri

Arvio: Jonni – Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö (vierailija); lavastus ja videot: Mika Haaranen (vierailija); pukusuunnittelu: Päivi Pöyhölä (vierailija); valosuunnittelu: Mika Haaranen, Timo Hämäläinen; äänisuunnittelu: Olli-Pekka Pyysing; kampaukset ja maskeeraus: Sari Rautio; rooleissa: Turo Marttila, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Stella Laine, Sami Lanki, Seppo Merviä, Aija Pahkala, Eero Rannio

Kantaesitys Lappeenrannan kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä 8.11.

 

Kun ensimmäistä kertaa kuulin, että Lappeenrannan kaupunginteatteriin on tulossa näytelmä jostain Jonnista, se ei synnyttänyt kovin suuria mielihaluja näytelmää kohtaan. Ei pitäisi ladata näytelmille mitään ennakko-odotuksia ennen sen näkemistä, varsinkaan kun en edes tiennyt Jonnista ihmisenä etukäteen juuri mitään. Ei ole epäilystäkään, etteikö näytelmää olisi valittu pääosin katsojaluvut mielessä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun esitys on näin hyvä.

Näytelmä alkaa visuaalisesti näyttävästi kiviseltä Savitaipaleen pellolta, jolla Jonni Myyrä on muun työn ohessa viskellyt keihästä. Jonnin urheiluinnostusta katsellaan pikkukylässä aluksi vähän kieroon ja varsinkin Jonnin isä pitää urheilua hulluutena, mutta kun maailmanennätyksiä alkaa rikkoutua, myös arvostus nousee. Jonnista leivotaan kunnanhallituksen puheenjohtaja ja hän päättää laittaa pystyyn sahan ja alkaa myydä keihäitä. Bisnekset eivät oikein ota tuulta alleen ja kunnan kassan kavallettuaan sankari saa konnan maineen. Turo Marttilan esittämä Jonni on rauhanomainen ja lämminhenkinen hahmo, joka on hyvä puhumaan itsensä pois ongelmista.

Näytelmässä on Marttilan lisäksi virallisen tiedon mukaan seitsemän muuta näyttelijää, jotka esittävät lukuisia erilaisia sivurooleja. Näyttelijät hyppyyttävät lavalle sievän sikermän absurdeja hahmoja, joista isolla osalla varmasti on ainakin esikuva todellisuudesta. Niiden lisäksi mukana on tietysti myös älyttömiä yhden repliikin kertakäyttöhahmoja, ja erityisesti olen pannut merkille nauravani poikkeuksetta kaikille Jarno Kolehmaisen hahmoille. Murteella näytteleminen on aina vaikeaa ja usein se kuulostaa vähän teennäiseltä, mutta Jonnissa murteeseen tottui pikaisesti ja se kuulosti aidolta ja asialliselta. Ainakin lauantaina ennakkotiedoista poiketen myös Samuli Punkka oli mukana ensemblessä ja lehdistökuvien perusteella hän teki ainakin osan Sami Langin rooleista. Syytä en tiedä, enkä aprikoi.

Kuva: Ari Nakari
Kuvassa Sami Lanki, Jarno Kolehmainen ja Stella Laine. Kuva: Ari Nakari

Nostan silinteriäni Olli-Pekka Pyysingin äänisuunnittelulle. Puheen alla rullaa miellyttävä äänimatto, jolla näytelmän on hyvä juosta, eikä vauhti hyydy pidempienkään puheosuuksien (tosin niitä ei juuri ole) aikana. Tämä on mahtavaa. Kohtaukset ovat lyhyitä ja siirtymät tapahtuvat täysin ongelmitta, mikä osaltaan pitää kärjet terävinä ja lentoradan ehjänä.

Mika Haarasen lavastus on yhdistelmä suurta ja pelkistettyä. Se koostuu suurelta osin valtavista vanerikuutioista ja katosta laskeutuvista valkoisista suorakaiteista. Videoheijastukset tuntuvat enimmäkseen luontevilta ja ovat paikoin myös oikein näyttäviä. Valonheittimillä toteutetut olympiarenkaat näyttävät todella tyylikkäiltä. Keihäs on saatu näytelmässä lentämän usein eri keinoin. Lopun suuri roudaus söi vähän huomiota loppusanoilta.

Olen tyytyväinen siihen, ettei näytelmästä tehty täysiveristä kohelluskomediaa, vaikka se onkin valmistettu pikkujouluaikaan. Näytelmässä on komedian vastapainoksi vakavampiakin kohtia, mutta niille ei ole annettu liikaa painoa. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jonni on toistaiseksi uuden talon paras näytelmä.

Mainokset
Päähenkilönä tuhansien tarinoiden Kehruuhuone

Päähenkilönä tuhansien tarinoiden Kehruuhuone

Teatteri

Arvio: Kehruuhuone 200

Käsikirjoitus ja ohjaus: Marika Kesseli; musiikki: Sari Kaasinen; koreografia: Netta Salonsaari; puvustus: Sari Kavala ja työryhmä; tarpeisto: Mirja Iivonen ja työryhmä; rooleissa mm.: Iiro Iivonen, Oscar El Husseini, Sari Kaasinen, Saimi Kaisanlahti, Sonja Koskela, Saara Östman, Petteri Ukkola, Susanna Kauppi, Jonna Jääskeläinen, Marika Kesseli, Pekka Östman

Kantaesitys Lappeenrannan Kehruuhuoneella 4.11.2016

 

Minunhan ei pitänyt kirjoittaa Kehruuhuone 200 -esityksestä mitään.  Kävin katsomassa lähes valmiin esityksen keskiviikkona kaksi päivää ennen ensi-iltaa, ja on selvää, ettei harjoitusta pidä julkisesti arvostella. Ajattelin myös tuntevani monet tekijöistä sen verran hyvin, että minun olisi parempi jäävätä itseni mielipiteiden kirjoittelusta. Ehkä pelkäsin pettyväni lopputulokseen, eikä arviointi siksi olisi ollut esiintyjiä kohtaan reilua. Perjantai-illan jalo aatteeni oli mennä kaupunginteatterin Jonnin ensi-iltaan, mutta homma sai käänteen, kun muutamaa tuntia aiemmin selvisi näytöksen olevan peruttu. Koska muutakaan ei sitten illalle ollut, päätin uhmata talvea ja körötellä bussilla kokeilemaan, josko Kehruuhuoneen ensi-iltaan liikenisi vielä lippu. Liikeni.

Lappeenrannan Kehruuhuoneen 200-vuotisen historian läpikäyvän musiikkinäytelmän ensimmäinen puoliaika pitää tiukasti näpeissään, eikä päästä katsojaa helpolla. Tunti kuluu melkoisen tiiviisti ja keskiössä ovat naisvankilan ihmiskohtalot. Tarina kerrotaan naisten näkökulmasta, ja vankilassa suurimmilta lieroilta vaikuttavatkin vartijamiehet. Ajan hengen mukaisesti vankien rangaistukseen kuuluivat kymmentuntiset työpäivät, joihin sisältyi esimerkiksi kehräystä, karstausta ja kudontaa. Monilla vangeilla oli myös lapset mukanaan. Esityksen lapsinäyttelijät joko näyttelevät hämmästyttävän sujuvasti tai sitten vain ovat ja antavat mennä. Myös ohjaaja Marika Kesselillä on näyttämörooli ensimmäisellä puoliskolla.

Musiikki värittää esitystä isolla kynällä ja sille on pakko lähettää iso peukalo. Paikka naisen on voimakas teos ja Aitarassa stemmojen täydellinen harmonia tärisyttää koko kehoa. Niin korkea oli taivas sopii loistavasti alkupuoliskon päättäjäksi ja ennakoimaan parempaa aikaa, vaikka se toikin mieleeni omat aikani alakoululaisten suuressa Metku-kuorossa. Bändin kokoonpano vaihtelee kappaleiden mukaan, ja erityisesti jousisoittimia ja kanteletta kuullaan paljon. Noin puolet lauluista on Sari Kaasisen tekemiä.

Väliajan jälkeen siirrytään ongelmitta hyväntuulisempaan nykyaikaan. Iiro Iivosen, Susanna Kaupin ja Oscar El Husseinin esittämistä urheilutalon puuhamiehistä on tehty koominen kolmikko, joka on varma, että kaupunki tarvitsee oman urheilutalon ja sen paikka on Kehruuhuoneella. Heidän ihailtava keskinäinen elehtimisensä ja ääntelynsä synnyttää monet vapautuneet naurut. Välillä lava pölähtää täyteen eri-ikäisiä näyttelijöitä, joille koreografi Netta Salonsaari on luonut niin paljon tehtävää, että kaiken seuraamiseen tarvittaisiin useampi silmäpari. Sari Kaasinen esittää itseään ja lopuksi myös ihan omalla nimellään.

Lavastus syntyy äärimmäisen yksinkertaisista elementeistä, kuten puukuvioidusta taustakankaasta, rukeista ja penkeistä. Muuta ei tarvita, sillä oikeastaanhan kaikki tapahtuu koko ajan aidolla tapahtumapaikalla, Kehruuhuoneella. Siihen ei tarvita aikaansopimattomia videoprojisointeja tai ylimääräisiä efektejä. Kehruuhuone 200 on esimerkki siitä, että yhden näytelmän on mahdollista olla samanaikaisesti paitsi kovin viihdyttävä, sivistävä ja kansantajuinen myös ajattelemista vaativa ja koskettava.