Month: March 2016

Lappeenrannan kaupunginteatterin syyskaudella kotimainen kantaesitys ja kaksi muuta ensi-iltaa

Lappeenrannan kaupunginteatteri on julkistanut ohjelmistonsa syyskaudelle 2016. Viime syksynä teatteri toimi väistötiloissa ja tuotantojen osalta se on palanut muutenkin säästöliekillä, ja odotukset tulevalle, kokonaiselle kaudelle ovat syystäkin korkealla.

Teatterin tiedotteen mukaan tulossa oleva oma ohjelmisto on ”koskettavaa, komediallista sekä vahvasti paikallista”. Mukana on myös runsaasti vierailuja. Samalla julkistettiin myös teatterin uudet kiinnitykset, jotka ovat Stella LaineSeppo MerviäAija Pahkala ja Eero Rannio. Merviä näyttelee parhaillaan vierailijastatuksella pienellä näyttämöllä komediassa Paniikki. Kaikki kolme ensi-iltaa on sijoitettu taktisesti perjantai-illoille, jotta arvostelut ehtisivät sunnuntain lehteen.

Syyskuun 16. päivä ensi-iltansa saava Kuin ensimmäistä päivää aloittaa teatterin syyskauden. Anna Krogeruksen kirjoittamaa palkittua tekstiä on esitetty ensimmäisen kerran Kajaanin kaupunginteatterissa 2007 ja sen jälkeen runsaasti eri puolilla Suomea. Näytelmä kuvaa tehokkuusvaatimuksien kanssa kamppailevan hoitokodin arkea ja sen ohjaa Lappeenrannan kaupunginteatteriin Iiris Rannio. Mukana on koko teatterin näyttelijäkaarti sisältäen tietysti myös uudet kiinnitykset.

Kuva: Minna Kivistö

Pienelle näyttämölle valmistuu lokakuuksi kahden hengen pienoismusikaali Halua mut hiukan, jossa esiintyy näyttelijät Sanna Kemppainen ja Jussi Johnsson. Musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimin tunnetuimmista lauluista kootun esityksen ohjaa Anna-Kaisa Makkonen. Laulut on suomentanut Juice Leskinen.

Musikaalien toteuttaminen on perinteisesti kallista ja riskialtista, kuten esimerkiksi Imatran Hiprakkainen esiliina on todistanut. Ne keikkuvat kuitenkin kärjessä aina kun kysellään mielipiteitä tulevien näytelmien tyylistä. Halua mut hiukan lienee siis mukavan turvallinen ratkaisu, kun halutaan tyydyttää musikaalinälkää pienemmillä riskeillä. Ja koska talosta löytyy hyviä laulajia, niin miksipäs ei.

Paikallista lisää pikkujoulukaudelle tuo suurella näyttämöllä nähtävä kotimainen kantaesitys Jonni – Savitaipaleen paras keihäänheittäjä ja pahin huijari. Komediallisen näytelmän käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Tuomo Rämö ja lavastuksesta Mika Haaranen. Näyttelijöistä ei vielä ole julkista tietoa.

Rehellisesti sanottuna suhtauduin ensinäkemältä melkoisen oudoksuen tähän näytelmävalintaan, sillä se vaikuttaa niin erilaiselta Jari Juutisen aikaan verrattuna. Kun Timo Sokura valittiin Lappeenrannan kaupunginteatterin johtoon, häneltä tivattiin uuden ohjelmiston tyyliä. Joka puolella huudeltiin monipuolisuuden perään, eikä kukaan oikeastaan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Sokura lupasi ohjelmiston sijoittuvan Juutisen taiteellisen linjan ja röyhelöviihteen välimaastoon ja se välimaasto on näemmä aika pitkä ja polveileva.

Lappeenrantaan tammikuussa valmistuneeseen teatteritaloon lähdettiin tavoittelemaan entistä enemmän myös valtakunnallista yleisöä. Haluaisinpa olla todistamassa niitä kotkalais-, kouvolalais- ja mikkeliläisseurueita, joita illasta toiseen kipataan bussista katsomaan savitaipalelaismiekkosen edesottamuksia. Kotimaiset kantaesitykset suurilla näyttämöillä ovat tietysti yleisesti hyvä juttu, ja parhaimmillaan ne voivat olla todella vaikuttavia, kuten esimerkiksi Kansallisteatteri on osoittanut. Enkä siis aio tyrmätä Jonniakaan, sillä uskon kyllä, kunhan näen.

Advertisements
Perusvarmaa komediaa elämisen vaikeudesta

Perusvarmaa komediaa elämisen vaikeudesta

Teatteri

Arvio: Paniikki – miehiä hermoromahduksen partaalla

Ensi-ilta Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.3.

 

Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden rakennuksen kolmas ensi-ilta on Mika Myllyahon kirjoittama Paniikki.  Miesten pelkoja ja elämisen vaikeutta käsittelevän menestyskomedian on ohjannut vieraileva ohjaaja Seppo Honkonen.

Leo (Tommi Kekarainen) on saanut vaimoltaan Marilta tehtäväkseen ”vähän miettiä asioita”. Sen sijaan, että Leo lähtisi työmatkalle Berliiniin, hän saapuukin pitkän baari-illan jälkeen kaverinsa Maxin (Turo Marttila) luokse. Aamun valjetessa tunnelma on kireä, ja Leo anelee Maxia ryhtymään terapeutikseen. Max suhtautuu ajatukseen vastahakoisesti, mutta suivaantuu myös lihaksikkaan veljensä Jonin (Seppo Merviä) ehdotuksesta ottaa Leo televiso-ohjelmaansa. Leon pitäisi viikossa löytää elämänsä suunta, mutta projektin edistymistä jarruttavat kolmen miehen toisistaan poikkeavat maailmankuvat.

Ensimmäinen puoliaika on hyvin perusvarmaa komediaa. Nauruja irtoaa helposti väärinkäsityksistä ja Leon sähellyksestä kakkahuumoria unohtamatta. Muutaman kerran näytelmän kulku juuttuu ylämäkeen ja on jopa hieman tylsä. Nopeat kiihdytykset pitävät keskinopeuden kuitenkin hyvänä saadakseen maisemat vaihtumaan riittävän usein. Turo Marttilan lystikkäälle olemukselle lähetän ison peukalon, ja hupaisan hyvin toteutettu pikakelaus miesten elokuvatuokiosta on hihityttävää katsottavaa.

Näytelmän jälkipuolisko on sitten aivan eri maailmasta ja tykitys alkaa heti katsomovalojen sammuttua. Mukaan koheltamisen rinnalle tulee sävyjä erilaisten miesten suruista ja tuskista, kun myös Maxista ja Jonista paljastuu uusia puolia. Toiselle puoliajalle mahtuu monta yllättävää elementtiä. Kaikkein eniten puskista tulevasta jutusta ei ole syytä tietää etukäteen – sanottakoon vain, että sen kesto ehtii jo aiheuttaa vaivaantumisen tunteen.

Tapahtumat sijoittuvat graafisena suunnittelijana työskentelevän Maxin moderniksi sisustettuun asuntoon, jonka keskellä nököttää räiskyvän värinen sohva. Suuresta olohuoneesta lähtee kolme ovea rappukäytävään, makuuhuoneeseen sekä tietysti vessaan, jonka ovi pitää aina jättää raolleen. Näytelmän rikkaasta lavastuksesta vastaa vieraileva lavastaja Mika Haaranen.

Joidenkin kohtauksien rajat on erotettu toisistaan kankeahkosti muutaman sekunnin pimeydellä. Taustalla hohtava televisioruutu tuo tilaan kuitenkin sen verran valoa, että ihmisten liikkumisen huomaa vähän liian selkeästi. Se rikkoo ikävästi illuusiota mystisesti vaihtuvasta vuorokaudenajasta, vaikka katsoja tietysti ymmärtää näyttelijöiden kävelevän omin jaloin seuraavan kohtauksen aloituspaikalle. Ilmeisesti näytön varma pimentäminen ja käynnistäminen olisi ollut liian vaativa tekninen suoritus. Muuten sen käyttö livevideoiden näyttämiseen on melko perusteltua.

 

Paniikki oli ensimmäinen uudella pienellä näyttämöllä näkemäni esitys, ja tilanne oli senkin takia mielenkiintoinen. Vanhasta talosta tuodut penkit eivät ole ne kaikkein mukavimmat istuttavat, mutta kaksituntisen, väliajalla varustetun esityksen niiltä kyllä katsoo. Salista poistuessa päällimmäisenä on ajatus, että mitähän ihmettä minä äsken näin, ja kokonaisuus on ehdottomasti positiivinen.

Seiniä elämän teatterissa

Seiniä elämän teatterissa

Teatteri

Arvio: Mahdolliset maailmat

Käsikirjoitus ja ohjaus: Paavo Westerberg; lavastus: Markus Tsokkinen; musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio; harpisti: Lily-Marlene Puusepp / Hanna Kenttämies; valosuunnittelu Pietu Pietiläinen; videosuunnittelu: Timo Teräväinen; rooleissa Eero Aho, Esko Salminen, Marja Salo, Pia Andersson, Kristiina Halttu, Leo Honkonen, Saara Kotkaniemi, Pirjo Luoma-aho, Markku Maalismaa, Jukka-Pekka Palo, Antti Pääkkönen ja Seppo Pääkkönen.

Kantaesitys Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 17.2.2016

 

Jos minun pitäisi selittää lyhyesti, mistä Paavo Westerbergin uusi näytelmä Mahdolliset maailmat kertoo, olisin vähän hukassa. Pohjimmiltaan se on tarina elämänvalinnoista käsitellen lapsitähteyttä ja sen mukanaan tuomia solmuja. Westerbergin mukaan kyseessä on eräänlainen ”balladinomainen matkakertomus” ja häneltä kului tämän avaamiseen MTV:n haastattelussa lähes puolitoista minuuttia.

Näytelmä alkaa 45-vuotiaan päähenkilö Antti Tähtisen (Eero Aho) syntymäpäiväkohtauksella. Siellä Antti alkaa pohtia, mitä olisi voinut tapahtua, jos hän olisikin elämänsä metroasemalla hypännyt toisen junan kyytiin, eikä hänestä olisi tullut lapsitähteä. Antin elämä luiskahtaa totaalisesti sivuraiteelle, ja todellisuuden ja teatterin seinät alkavat hälvetä.

mahdolliset_maailmat_40_24896225376_o
Katosta lasketun valopatteriston avulla toteutetun, mielettömän magneettikuvauskohtauksen aikana ehditään miettiä universuminlaajuisia kysymyksiä.

Antin pitäisi kirjoittaa näytelmä, mutta hän pakenee tyhjyyttään kolisevaa mieltään kahvilaatujen tutkailuun ja surauttaa epätoivoissaan sormensa kahvimyllyyn. Tämän takia hän kulkee koko esityksen ajan valtavaa tuppoa sormessaan heilutellen. Vanhojen ihmissuhteiden väliin kasvaa seiniä, ja uusienkin ihmisten kanssa näköyhteydet ovat sumeita. Aho saa pidettyä Antissa hankalan ja hieman juoksuhaudantiemäisen, kärsivän miehen olemuksen.

12-vuotias versio Antista istuu tuntemattomalla helsinkiläisellä metroasemalla pohtien menemistä teatterin koe-esiintymiseen. Häntä näyttelevän Marja Salon roolisuoritus on hämmentävän aito. Salon kehonkieli saa hänet vaikuttamaan oikeasti ujolta pikkupojalta, joka käyttää suurta hupparia piiloutuakseen sen suojiin. Hän myös kuulostaa siltä, ja on niin lyhyt, että minun oli esityksen jälkeen pakko tarkistaa, esittääkö häntä oikeasti lapsi. Eipä esitä, vaan aikuinen, todella rautainen näyttelijä!

Näytelmä pyrkii tarkoituksellisesti rikkomaan neljättä seinää, todellisuuden ja teatterin näkymätöntä erottajaa. Tämä on näytelmän yksi kulmakivistä. Kun Antti työntää kättään tyhjän taulukehyksen läpi, katsomovalot kirkastuvat. Itselleni valojen syttymisestä salissa tulee aina sellainen olo, että pitäisi nousta ylös ja lompotella pois katsomosta, enkä siksi suhtaudu turhiin katsomovaloihin kovin hurmioituneesti. Ja kun esitys itsessään on toteutettu niin näyttävästi, miksi tässä on turvauduttu noin laimeaan efektiin?

mahdolliset_maailmat_53_24626945880_o
Metroaseman mystistä miestä näyttelee Esko Salminen.

 

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki pitää esityksen koko ajan huomaamattomassa liikkeessä. Musiikki tuntuu soivan lähes taukoamatta, paitsi silloin, kun halutaan nimenomaan korostaa hiljaisuutta. Parvella soittelevan harpun melodiat karkailevat joskus kauaksikin perusteemasta, mutta palaavat kuitenkin aina takaisin tunnistettavaan kulkuunsa.

Jo pitkään joidenkin teatterintekijöiden suosiossa ollutta livevideokuvaa hyödynnetään runsaasti, mutta onneksi harkiten. Erityisen hyvin se toimii, kun lavalle tuodaan auto, jonka ympärille asetellaan nuorta Anttia ja hänen näyttelijäkollegaansa kuvaavaa kamera ja muutama kuvausvalo. Auto pyöräyttää sujuvan käsijarrukäännöksen keskellä näyttämöä ja näyttelijöiden innostuneet ilmeet erottuvat valkokankaalta selkeästi.

Markus Tsokkisen lavastus on vaikuttava. Lavan etulaidassa olevaa orkesterimonttua käytetään esityksessä runsaasti lavaste-elementtien ja ihmisten esiintuomiseen sekä niiden kadottamiseen. Sääliksi käy niitä, jotka seuraavat näytelmää ylimmältä parvelta nähden kaikki piilossa lavan alla tapahtuvat siirtelyt. Jossain vaiheessa huomaan, että montusta kohoilee oransseja metron penkkejä, jotka musiikin pauhatessa rullailevat näyttämön poikki ja katoavat sitten savun sekaan. Hämmentävän hieno kohtaus, jonka sijoittumisesta juonenkulkuun en kuitenkaan aivan saanut kiinni.

Metrovaunu
Tyhjyydestä ilmestyvä metrovaunu käväisee todellisuuden tällä puolen, kunnes häviää jälleen näkyvistä.

Teatterin tilaa käytetään muutenkin tehokkaasti hyväksi. Näyttämön betoninharmaat sivu- ja takaseinät ovat paljolti näkyvissä, ja välillä myös sen päädyn korkeat ovet avataan, jolloin avautuu suora näkymä teatterin varastotilaan. Näyttämötila saadaan näin näyttämään todella syvältä ja suurelta paikalta. Välillä tilaa rajataan erilaisilla katosta laskettavilla kankailla, ja niihin heijastetaan milloin mitäkin tietokoneen ruudusta livevideoihin ja näytelmän vuorosanoihin samaan aikaan kun näyttelijät lausuvat niitä. Huimaa!

Koko esityksen ajan pyörönäyttämön laidalla seisoo pyöreä koroke, joka toimii ikään kuin toisena pyörönä. Molempia sopivalla nopeudella pyörittämällä saadaan aikaan se, että pienemmän pyörön päällä makaava näyttelijä kiertää ympäri lavaa pysyen kuitenkin samaan suuntaan yleisöön nähden. Kun Antti menee magneettikuvaukseen, katosta laskeutuvat siniset ja valkoiset valot kieppumaan pyörivän penkin ylle. Tsokkinen ja Westerberg näyttävät ammentaneen näytelmään kaikki mahdolliset ideansa. Miten tästä voi enää jatkaa?

Näytelmässä juoksee koko ajan rinnakkain pari eri aikatasossa kulkevaa tarinaa. Ohitustilanteissa ne etenevät paikoitellen myös limittäin, mikä tekee vauhdissa pysymisestä ajoittain vaativaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kaikki on toteutettu niin upeasti, että kokonaisuus toimii mainiosti. Tuotoksesta voi nauttia, vaikka ei kaikkia viittauksia ja merkityksiä ymmärtäisikään.

Arvio esityksestä 5. maaliskuuta 2016

Taiteen rautaisannos tarjolla Lappeenrannan vanhassa teatterissa

Taiteen rautaisannos tarjolla Lappeenrannan vanhassa teatterissa

Näyttely

Nykytaiteen näyttely 5000 m2 avoinna Lappeenrannan kaupunginteatterin vanhassa rakennuksessa 27. maaliskuuta asti torstaista sunnuntaihin kello 11—16.

 

En yleensä tapaa käydä taidenäyttelyissä. Nyt Lappeenrantaan on kuitenkin saatu niin poikkeuksellinen taiteen keskittymä, että halusin päästä näkemään sen. Kaupungin viime kesänä käytöstä poistunut vanha teatteritalo on nimittäin muuttunut taiteilijoiden temmellyskentäksi. Kynnystä visiittiini madalsi sekin, että hinta oli varsin kohtuullinen: opiskelijan sisäänpääsy kustansi kolme euroa.

IMG_5408
Ulla Karttusen verisiä hansikkaita pyykkinarulla.

Käytävillä kierrellessä silmien eteen avautuu koko ajan jotain uutta. Mukana on teoksia 111 taiteilijalta, joten on selvää, että mukaan mahtuu monenlaisia ja -tasoisia teoksia. Täysien käytävien jälkeen oli pieni yllätys, että Jukola-salin näyttämö onkin oikeastaan aika väljä. Sen laidalla kohoaa räikeästi teipattu kierreportaikko ja lavalla seisoo monenlaisia puisia rakennelmia. Torstaina Marja Rautaharju aloitti talon rakentamisen laudanpätkistä näyttämön etuosaan. Rakennan-nimisen ”installaation, prosessin ja esityksen”. Rakentamista voi seurata lauantaihin asti, ja sen jälkeen teos jää paikoilleen odottamaan purkamistaan.

IMG_5413 (2)

Rakennuksen normaalisti yleisöltä suljetuissa tiloissa kulkiessa ymmärtää, miksi uusia teatteritiloja oli niin kovasti odotettu: siellä tuoksahtaa ikävästi sisäilmaongelmalta. Haju pysyi nenässä vielä monta tuntia talosta poistumisen jälkeen.

Alakerran käytävät ovat kolkkoja ja väkisin käy mielessä, miten siellä on voitu kokopäiväisesti työskennellä. Sinne on myös luotu näyttelyn synkimmät ja mystisimmät teokset, joista mieleen jäivät erityisesti kylmiön katosta kasvavat, väriä vaihtavat metallikukkaset sekä metalliritiläseinän taakse perustettu puutarhapolku.

AdobePhotoshopExpress_dc27109221224cd1bba9bfe2aaddd153
Näyttämön sivulla seisovaan tolppaan raapustettu tekstikin voisi olla taideteos, mutta liittyy ilmeisesti viime vuonnakin esitetyn Neljäs tie -näytelmään.

Talo on niin täynnä kaikkea, että loppupuolella yliannostus alkaa olla lähellä. Paljon erinäisiä huoneita jäi varmasti näkemättä, sillä vaikka reitti on merkitty lattiaan, se haarautuu monessa kohdassa, eikä aina tule palanneeksi takaisin risteykseen. Jotain tilan sokkeloisuudesta kertoo myös se, että ennen näyttelystä poistumista pitää käydä kuittaamassa itsensä poistuneeksi.

Näyttely on vaikuttava kokemus, ja hieno mahdollisuus erilaisille taiteilijoille. Ennen kaikkea se on kuitenkin arvokas jäähyväislaulu Valtakadun teatteriajan lopulliselle päättymiselle.

Näyttely Lappeenrannan keskustassa osoitteessa Valtakatu 56.