Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?

Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?

Lappeenranta on saanut uuden, hulppean kaupunginteatterin kauppakeskuksen katolle. Sen hallitsijana astelee puvuntakilla koristautunut Timo Sokura, jolle on annettu vaativa tehtävä: kuro umpeen viime vuosina syntyneet kymmenien tuhansien eurojen tappiot ja puhu lappeenrantalaiset jälleen kulttuurin puolelle.

Lappeenrannan kulttuurilautakunta rakentaa vuosittain teatterille kävijätavoitteen. Kaupungin jokavuotisista tilinpäätöksistä selviää, että viimeksi se on ylittynyt vuonna 2009. Sen jälkeen päämäärään ei ole ylletty edes pudottamalla vuoden 2013 tavoitetta 1500 katsojalla edellisvuodesta. Meidän lappeenrantalaisten kannalta on surullista huomata, että vuoden 2009 huippulukemista kävijämäärä on vuoteen 2015 mennessä pudonnut lähes 10 000 katsojalla. Ennätyssurkeita lukuja voidaan toki selitellä hieman sillä, ettei teatterilla syksyllä 2015 ollut omaa rakennusta lainkaan, ja se toimi virransäästöteholla Kehruuhuoneella ja Lappeenranta-salissa. Toisaalta marraskuussa ensi-iltansa saanut Mummo täytti uuden pienen näyttämön niin tehokkaasti, etten mahtunut sekaan, mutta sekään ei riittänyt nostamaan katsojamääriä edes yli 20 000 kävijän.

Jari Juutinen aloitti Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajana vuonna 2007. Hänen kaudellaan yleisömenestykset olivat harvassa, ja teatteri menetti vakiokävijöitään. Ylen artikkelin mukaan teatterin huonon menestyksen syitä ovat sisäilmaongelmat, liian taiteellinen ja suppea ohjelmisto sekä ihmissuhderistiriidat. Kun teatteriväenkin luotto Juutiseen alkoi olla kovilla, kulttuurilautakunta koki, että ainoa viisas ratkaisu teatterin mahalaskun katkaisemiseksi olisi sen johtajan vaihtaminen. Juutisen jäähyväisohjaus keväällä 2015 lappeenrantalaisille oli tuskallinen W – kuoliaaksi kiusattu, jonka alkuperäisteoksen kymmenkunta hahmoa oli tiivistetty kahdelle näyttelijälle tupakanhajuiseen kellarihuoneeseen. Osuin tämän esityksen yleisöksi samaan aikaan erään teatterin näyttelijän kanssa ja esityksen nähtyään hänellä oli siitä napakka mielipide: ”Aivan hirveää paskaa.”

lappeenrannan_teatteri_timo_sokura0915
Teatterinjohtaja Timo Sokura autiossa katsomossa ennen avajaisia.

Uutena nokkamiehenä syksyllä 2015 aloittanut Timo Sokura syyttää Ylen artikkelissa Lappeenrannan kulttuurilautakuntaa ohjailusta. Siinä Sokura kertoo kaupungin päättäjien halunneen, että uuden kaupunginteatterin avausnäytelmä olisi näyttävä musikaali. Sokura itse olisi luottanut katsojien saapuvan teatteriin katsomaan uutta rakennusta ja säästänyt kalliin musikaalituotannon myöhemmäksi. ”Jos olisin ollut täällä aiemmin rakennusvaiheessa neuvottelemassa, niin olisin katsonut, että jostain jäisi jemmarahaa myös toimintaan eikä pelkästään seiniin”, hän valittelee. Kulttuurilautakunnan puheenjohtajan Olli Saarelan luotto tulevaisuuteen on kuitenkin kova, ja hän uskoo resurssien teatteritoiminnan harjoittamiseen ja palkkoihin riittävän oikein hyvin. ”Asia korjaantuu, olen täysin sataprosenttisen varma siitä”, hän vakuuttelee artikkelissa. Saarela kertoo Sokuran linjanneen jo tulevan ohjelmiston tyylin: ”Se tulee olemaan aika paljon erilaisempi kuin mitä Jari Juutisella, eli monipuolinen, ja luulen, että yleisö löytää tiensä takaisin teatteriin.”

Monilla nuorilla kynnys teatteriin lähtemiseen on usein niin korkea, että sen ylittämiseen tarvittaisiin valtavan korkeat puujalat. Heidän kokemuksensa teatterista saattaa olla peräisin ala-asteajoilta tai sitä ei välttämättä ole lainkaan. Ollessani vielä iloinen neljäsluokkalainen luokkamme vietiin katsomaan Janne Saarakkalan ohjaama umpikummallinen, lastennäytelmäksi mainostettu Knut Pitkäjalka, jossa pellekengillä varustettu mies etsi itseään. Jos ihmisen muistikuva teatteritaiteesta on tämän kaltainen, miksi hän myöhemmässä elämänvaiheessa vaivautuisi vapaaehtoisesti istumaan hiljaa omituiseen huoneeseen? Yhdeksäsluokkalaisille suodaan Lappeenrannassa K9-nimeä kantava kulttuurikortti, joka päästää haltijansa maksutta paitsi kaupunginteatterin näytöksiin myös kaupungin museoihin ja kaupunginorkesterin konsertteihin. Tämä on merkittävä yritys kaupungilta saada nuoria kulttuurin äärelle, jotta heistä myöhemmin kasvaisi kulttuurimyönteisiä ja maksaviakin asiakkaita. Kadun syvästi, että silmäni teatterille avautuivat vasta, kun yli puolet yhdeksännestä luokasta ja siten kortin käyttöajasta oli jo mennyt. Aikailullani tulin menettäneeksi maailmanmainetta niittäneen monologin, aina loppuunmyydyn Franz Kafkan Oikeusjutun ja kehutun Peter Pan -musikaalin. Sen takia koin velvollisuudekseni suorittaa kaikki vielä jäljellä olevat kevään näytelmät, olivat ne millaisia tahansa. Niin ikään Juutisen ohjaama Neljäs tie oli 13 prosentin täyttöasteellaan kaikkien aikojen floppi, mutta minuun ja kaveriini se teki niin suuren vaikutuksen, että kävin katsomassa sen vielä uudestaan, kahteen kertaan.

Lappeenrannan kaupunginteatteri estarit
Teatteri on Etelä-Saimaan tekstiviestipalstan eli Estareiden kestopuheenaihe.

Etelä-Saimaan kommenttipalstoilta esimerkiksi teatterin lisärahoituksen tarvetta käsittelevän uutisen (12.10.2015) yhteydestä mielipiteitä löytyy suuntaan jos toiseen. Perusmielipide – joko oma tai muilta omaksuttu – on, että teatteriin on tuhlattu aivan liikaa rahaa. Sen kallis hinta on rinnastettu samaan hölmöilysarjaan Ikean toistaiseksi tyhjilleen jääneen tontin kanssa. Kunnallinen laitosteatteri ja kansainväliselle huonekaluyhtiölle varattu tontti ovat kaksi täysin erilaista investointikohdetta, ja niiden vertaaminen toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin arveluttavalta. Jotkut keskusteluun osallistuneista ovat vankasti sitä mieltä, että ”kunnon teatteria” näkee riittävästi myös Tampereella, Helsingissä ja Joensuussa, joten Lappeenranta ei omaa laitostaan tarvitse.  Jos tämän ajatuksen mukaan toimittaisiin, näyttämötaiteen ystävien mahdollisuudet sen näkemiseen kutistuisivat huomattavasti. Myöskään kommentoijien ankariin teatterin boikotoimisaikeisiin ryhtymisessä ei mielestäni ole mitään järkeä. Sen sijaan, että miljoonainvestointi jätettäisiin yksin soittelemaan viulua kauppakeskuksen katolle, tulisi kaikkien lappeenrantalaisten ehdottomasti käydä katsomassa, mitä heidän verorahoillaan on tehty. Teatterissa kauppakeskuksen kiinteänä osana on juuri se hienous ja toisaalta heikkous, ettei sitä voida lopettaa, sillä tila on rakennettu teatteriksi kaikkia yksityiskohtiaan myöten. Teatterinjohtaja Sokura toivoi uuden teatterin avajaisviikolla järjestämällään kiertokävelyllä estarikeskustelun teatterin kalliin hinnan ympärillä rauhoittuvan, sillä Lappeenrannan teatterihankkeen reilun 20 miljoonan euron hinta näyttää muiden kaupunkien teattereiden peruskorjausten hintalappujen vierellä kovin pieneltä. Hän pyrki vakuuttelemaan, että kaupungille lankeavat kustannukset jäävät hyvin kohtuullisiksi, kun kokonaislaskusta on vähennetty vanhan teatterin tontista ja valtiolta saatavat miljoonat.

Kaikesta huolimatta ahtaassa tunnelissa sukeltanut Lappeenrannan kaupunginteatterikin näkee vihdoin valon kajoa. Timo Sokura tähyilee tyytyväisenä kauppakeskuksen elämää teatterilinnoituksestaan nojaillen vihaamaansa verkkoaitaan ja on varma siitä, että tulossa ovat hyvät ajat. Hänen päässään muhivat jo tulevan pikkujoulusesongin farssit, kaupunginorkesterin ja -teatterin yhteistyökuviot sekä uuden kauluspaidan ruutukuviointi. Ja tipahtanut WC-kylttikin pitäisi taas käydä teippaamassa kiinni teatterin seinään.

Mainokset

Yksi vastaus artikkeliiin “Onko Lappeenrannalla tulevaisuus teatterikaupunkina?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s